Kun työ (melkein) vie elämän
Kuulin viime viikon lopulla uutisen, että yliopistotutkija oli menehtynyt työpaikallaan myöhään illalla. Julkisuuteen annettu tieto tapauksesta oli melko vähäistä, mutta sattuneista syistä pystyin saamaan asiasta hieman enempi selville. Ja miksikö näin? No siksi, koska…
Kyllä. Koska kuolema oli tapahtunut työpaikallani. (Eikä! Hirveetä!)
Vielä samassa rakennuksessa, kuin missä olen työskennellyt. (Apua…!)
Samassa kerroksessakin? (Iiihh…)
Ei, siihen en saanut tuolloin vastausta.
Mutta olo oli kieltämättä ahdistava, kun olin ymmärtänyt, että kyseessä oli joku, jonka tunsin joko erittäin hyvin tai sitten vain nimeltä ja kasvoilta. Olisin satavarmasti istunut minäkin siellä järjestetyssä tilaisuudessa juttelemassa kriisityöntekijän kanssa, jos vain olisin ollut töissä sinä päivänä. (Ei kauheeta…ihan hirvittävä juttu! Miten tällaista voi tapahtua?)
* * *
Koska kuolemantapauksesta ei ole sen tarkempia tietoja, voi vain spekuloida, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi. Julkisuuteen tiedotettiin, että tutkija menehtyi käsitellessään kemikaaleja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut onnettomuus tai vaarallisen aineen vuoto. Tapahtuman ajankohta myöhään illalla selittyy tutkimustöillä, jotka aina välistä vaativat paneutumista kellonaikaa katsomatta. Etenkin, jos kyse on laboratoriotöistä. Riskien mahdollisuus yleensä kasvaa, jos töitä joutuu tekemään myöhäisenä vuorokauden aikana. Todennäköisesti väsyneenä ja ennen kaikkea yksin. Tuolloin turvallisuutta ei välttämättä takaa edes tuttu työympäristö.
Valitettavasti yliopisto- ja tutkijamaailmaan kuuluu usein epäsäännölliset työajat, kiire ja päälle puskevat deadline’t. Silloin ei kysytä juuri muuta kuin venymistä työskentely- ja sietokyvyn äärirajoille. Toiset sen kestävät, ääripäässä toiset taas rämpivät horjuen eteenpäin. Kenellekään ei kuitenkaan soisi minkäänlaista hengenvaaraa töiden takia. Jos näin uhkaa käydä, signaalit pitäisi pystyä tiedostamaan hyvissä ajoin ja tilanne on saatava rauhoittumaan. Uupunut henkilö ei aina pysty itse näitä varoitusmerkkejä huomaamaan stressin ja unenpuutteen takia, vaan paahtaa edelleen täyttä vauhtia eteenpäin käyttäen viimeisimmätkin voimansa. Tällöin perheen, ystävien sekä etenkin työkavereiden puuttuminen asiaan on enemmän kuin viisasta ja välttämätöntä. Mikään työ tai saavutus kun ei yksinkertaisesti voi olla omaa henkeä kallisarvoisempi.
Ei vaan todellakaan voi.
* * *
Työmaailma on jo pidemmän aikaa ollut ajautumassa siihen suuntaan, jossa mikään ei koskaan ole riittävästi. Aina vaaditaan enemmän ja enemmän. Työntekijän yksityiselämän, terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Toisaalta ihminen on pakotettu tekemään parhaansa ja venymään melkein äärimmäisyyksiin asti, jos hän mielii näinä päivinä pitää työpaikastaan kiinni. Samaiselle työlle kun löytyy varmasti oven takaa joku toinen vastaanottaja, jos tilanne niin vaatii. Se toinen voi olla aivan uusi, innokas uranuurtaja tai vaihtoehtoisesti talon sisältä löytyvä tuttu työkaveri. Äärirajoilleen ajautuneen työntekijän tilanne ei todellakaan helpotu, jos hän vielä kaiken lisäksi joutuu kilpailemaan muiden kanssa. Kilpailu kun voi tunnetusti olla erittäin raakaa ja selkään puukotukset mahdollisia. Ennustukset eivät tässä kohdin tuskin mene kovinkaan pieleen, jos sanotaan, että stressi ja totaalinen uupumus ajavat tällaisen työntekijän jossain vaiheessa pisteeseen, jossa koko elämä valitettavasti pyörii vain työn ympärillä.
Apurahan saajat ovat puolestaan vieläkin heikommassa asemassa. He elävät säännöllisesti paineen alla, kun tulosta on saatava ja säätiöt pitää vakuuttaa aikaansaannoksillaan, jotta rahavirta säilyisi jatkossakin katkeamattomana. Kierre jatkuu kerta toisensa perään, kun ensin haetaan apurahaa, sitten paiskitaan hommia ja lopulta haetaan sormet ristissä taas uudestaan sitä tuohta sukan varteen apurahakauden lähestyessä loppuaan. Hyvässä lykyssä siinä välissä on hetki aikaa hengähtää, ennen kuin uusi apurahapäätös tipahtaa syliin. Sitten on taas hypättävä mukaan oravanpyörään.
Keinot avun saamiseen työuupumuksen edessä ovat hyvin usein vähäiset ja rajalliset. Sairaslomaa saa, mutta työntekijän on tällöin oltava melkein loppuun palanut. Eikä se ole oikein se. Toisaalta harvoin sairaslomakaan saa yksistään tilannetta purkautumaan. Samat ongelmat astelevat vastaan ennemmin tai myöhemmin töihin paluun jälkeen, jos mitään muuta muutosta ei ole tapahtunut tai apua ole ollut saatavilla. Sairaslomiakin voi tietysti ketjuttaa kerta toisensa perään, mutta kokonaisuuden kannalta se on yhtä tyhjän kanssa. Parhaat ratkaisut ongelmaan löytyvät yksinkertaisesti työpaikalta itsestään. Henkilön työtehtävien vähentäminen tai uudelleen järjestäminen, työajan lyhentäminen, kenties mahdollisuus etätyön tekemiseen. Varmasti myös vapaamuotoisempi yhdessä olo työaikana voisi piristää ja tuoda helpotusta, jos siihen vain on mahdollisuus riittävän usein. Ettei koko ajan tarvitsisi olla tuli takapuolen alla tai säntäillä pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Nämä ovat nyt vaan ilmoille heitettyjä ehdotuksia, moni niistä varmaan täysin utopistisiakin ottaen huomioon tämänpäivän työmaailman.
Mutta tosi asia on, että tilanteet eivät muutu ja parane ilman muutoksia. Joskus on uskallettava ottaa se ensimmäinen rohkea askel. Toivoa sopii, että se osapuoli olisi useammin se työnantaja kuin avuttomampi työntekijä. Ainahan tietysti työntekijällä on viimeinen sana ja mahdollisuus muutoksen tekemiseen, mutta yleensä se on se epätoivotuin asia. Irtisanoutuminen. Toisaalta sekin on vain hyväksyttävä ja siihen on oltava valmis tilanteessa, jossa työ on haukaamassa liian suurta osaa elämästä.
Ja ennen kaikkea elämänilosta.
* * *
Sain eilen lopulta tietää, kuka työpaikallani menehtynyt henkilö oli. Tunsin hänet nimeltä ja näin häntä aina silloin tällöin kävelemässä käytävällä vastaan. On todella valitettavaa, ettei hän enää ole keskuudessamme.
Kaikki kunnia hänen tekemälleen tutkimustyölle.
:/