Kuolinpesän raivaaja, tuhoaja ja pelastaja

Kuolema on aina ikävä ja surullinen juttu. Mutta en paljoa valehtele, kun sanon, että melkein yhtä ikävää on jälkeen jäävän kuolinpesän hoitaminen ja läpikäyminen.

Mieheni sai tällä viikolla yllättäen kuulla omistavansa puolet entisten perhetuttaviensa talon irtaimistosta. Sitä aikaisemmin hän oli monesti yrittänyt selvittää, josko hänellä olisi ollut mahdollisuutta käydä hakemassa talosta muutama esine muistoksi rakkaista ystävistään. Kuolinpesää hoitanut asianajaja ei ollut oikein misään vaiheessa yhteistyökykyinen vaan esitti usein vaikeasti tavoiteltavaa ja oli haluton vastaamaan kyselyihin. Ymmärrän kyllä siinä mielessä hänen toimintansa, sillä miestäni ei ollut varsinaisesti mainittu perhetuttujen testamentissa. Edesmenneet tuttavat olivat kuitenkin vielä eläessään ilmaisseet asianajajalleen erillisessä dokumentissa, että mieheni olisi oikeutettu saamaan muutama haluamansa esine talosta. Tämän suhteen kaikki tuntui olevan ok, mutta pääsy taloon muodostui ongelmaksi, koska kiinteistön irtaimistoineen oli perinyt aivan toinen taho. Lisäksi soppaa oli hämmentämässä vainajien toinen perheystävä, jota ei myöskään ollut mainittu testamentissa ja joka oli yhtälailla kiinnostunut irtaimistosta.

Mieheni oli jo luopumassa ja unohtamassa tämän koko sekamelskaksi äityneen tapauksen, kunnes edellä mainittu sopan hämmentäjä soitti hänelle ja pyysi tulemaan talolle keskustelemaan asioista. Siellä hän tiesi kertoa, että hän ja mies omistivat nyt sitten lopulta kaksistaan kaiken, mitä talon sisältä löytyi. Kiinteistön perinyt taho oli päätynyt tähän ratkaisuun, ilmeisesti helpottaakseen työmääräänsä. Todisteena tästä päätöksestä oli mustaa valkoisella, ymmärtääkseni kopio jostain sähköpostista. Ajattelin, että hienoa, miten asiaan oli vihdoin saatu jotenkuten hyvä lopputulos. En kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, miksi tieto irtaimiston osaomistajuudesta ei tullut miehelleni kuolinpesää hoitaneelta asianajajalta. Oli jotenkin nurinkurista, että asianajaja vain piiloutui jonnekin taka-alalle ja antoi mielikuvan, että hän oli halunnut pestä kätensä koko jutusta. Ainakin siis siltä osin, joka koski mieheni osuutta irtaimiston saamiseen. En pysty ymmärtämään, mitä pahaa tai loukkaavaa mieheni olisi saattanut sanoa tai kysyä asianajajalta viimeisten kuukausien aikana, jotta tämä olisi alkanut käyttäytyä näin oudosti ja ammattitaidottomasti. Hänhän oli (ja on siis toki edelleen) juristi. Sanoinkin miehelleni monesti, että ei taida tällä asianajajalla olla kaikki tarvittavat langat tiukasti otteessaan, vaan hän oli antanut jutun levitä huomaamattaan niin paljon, ettei hän enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jos tämmöinen toiminta leviäisi muidenkin tietoisuuteen, se ei todellakaan olisi hyvää mainosta kyseiselle asianajotoimistolle.

Oli miten oli, tapaus on nyt vihdoin siirtynyt eteenpäin ja uudelle tasolle. Miehestä ja siinä sivussa tavallaan myös minusta (ainakin henkisesti) on tullut suunnattoman tavararöykkiön toinen omistaja. Mikä pahinta, se kaikki tavara on saatava putsattua reilussa viikossa pois sieltä talosta, sillä kiinteistö on menossa myyntiin. Olen tänään ollut keskellä paahtavaa hellesäätä mukana katsomassa ja penkomassa, josko irtaimistosta löytyisi vielä jotain pelastettavaa niiden entuudestaan haluttujen ja luvattujen esineiden lisäksi. Ja löytyihän sieltä, aarteiksikin niitä voisi kutsua. Jos en olisi niitä pelastanut, olisivat ne surutta joutuneet kaatopaikalle. Se penkominen olikin sitten se hauskin ja mukavin osa koko työrupeamasta. Sen jälkeen ei auttanut oikein muuta kuin tarttua jätesäkkirullaan ja alkaa heittää tavaraa säkkeihin hylly sekä kaappi toisensa jälkeen. Asiaan kuuluvasti lajittelemme parhaamme mukaan paperi-, kartonki-, metalli-, ongelma- ja sekajätteet. Hirveä homma kokonaisuudessaan, mutta onneksi meitä on tosiaan useampi siinä mukana auttamassa.

Jos saa olla jälkiviisas, niin tämän päivän perusteella olisi ehkä kuitenkin ollut viisasta olla alun perin kysymättä niitä muutamaa esinettä muistoksi. Tuskinpa miehelläni olisi silloin ollut mitään todennäköisyyttä joutua koko kuolinpesän irtaimiston osaomistajaksi.

Ja jos jotain positiivista pitää ajatella, niin viimeistään viikon päästä tämä koko rehkiminen on onneksi jo ohitse.

Förbi. Helt och hållet.

:)