Luin kirjan – Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Olen lukenut viime aikoina kirjoja, jotka eivät ole julkaisuvuodeltaan kaikkein tuoreimpia. Ehkä minulla oli jotain parempaa tekemistä niihin aikoihin, kun teokset näkivät ensi kertaa päivänvalon tullessaan ulos painokoneesta. Mikä muu syy nyt voisi selittää hitauttani tarttua näihin menneiden aikojen puhutuimpiin ja suosituimpiin kirjoihin. No mutta hyvä, että sitä aikaa on tuntunut nyt olevan.

Sain muutama päivä sitten päätökseen lainaamani kirjan Vadelmavenepakolainen. Tämä Miika Nousiaisen kirjoittama teos kertoo suomalaismiehestä, joka on lapsuudestaan asti ihaillut Ruotsia ja ruotsalaisia niin paljon, että on päättänyt vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja tulla maan kansalaiseksi. Miehelle ei riitä, että unelma toteutuisi realistisessa ajassa vieden useita vuosia. Ei, hänen pitää päästä siihen käsiksi mentaliteetilla kaikki-mulle-tässä-heti-nyt. Tietenkin se vaatii kekseliäitä ja häikäilemättömiäkin keinoja, mutta suomalaismies on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen pitkäaikaisen haaveensa. Kun unelma lopulta sitten toteutuu, miehen elämä on hetken mukavaa ja leppoisaa, mutta vähitellen elo muuttuu riskialttiiksi sekä pakoiluksi kiinnijäämiseltä ja totuuden paljastumiselta. Mies on lopulta valmis käyttämään jopa itsetuhoisia keinoja pitääkseen kulissinsa kasassa.

Kirjan keskeisiksi teemoiksi nousevat Ruotsin sosiaalidemorkaatit, heidän luoma käsite ruotsalaisesta kansakodista sekä stereotypiat ruotsalaisista ja suomalaista. Nousiainen on tehnyt hyvää taustatyötä ruotsalaisten sosiaalidemokraattien historiasta ja kansankodin synnystä. Asioista entuudestaan tietämätön lukija saa niistä tarinan edetessä riittävän tietopaketin, jonka turvin pystyy ymmärtämään päähenkilön intoilua ruotsalaista elämää ja elämäntapaa kohtaan. Suomalaismies puhuu henkeen ja vereen kansankodin eli ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, joka perustuu yhteishenkeen ja yhteisöllisyyteen. Hän haluaa ryhtyä kansankodin pelastajaksi ja on täysin varma, että hän tulisi voimaan ja nauttimaan elämästään niin paljon paremmin ruotsalaisena. Hän sanookin moneen otteeseen olevansa kansalaisuus-transu, joka on syntynyt väärän maan kansalaiseksi ja jonka ainoa keino selviytyä on muuttaa kansalaisuutensa ruotsalaiseksi. Lievittääkseen oloaan hän pukeutuu ruotsalaisten merkkiketjujen vaatteisiin, kuuntelee ruotsalaista musiikkia, tilaa kotiinsa ruotsalaisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pitää kotonaan Ruotsille ja ruotsalaisuudelle pyhitettyä alttaria.

Kansalaisuusstereotypiat elävät omaa elämäänsä suomalaismiehen pään sisällä. Hän ehkä liioittelee liikaa mielikuviaan suomalaisista, koska hän vihaa ja halveksii heitä. Luonnollisista syistä etenkin muut suomalaismiehet ovat hänen parjaamisen kohteena. Päähenkilö haluaa tässäkin suhteessa olla kovasti ruotsalainen. Hänestä ruotsalaismies pukeutuu paremmin kuin suomalainen, osaa käyttäytyä sivistyneemmin, on parempi puoliso ja isä, osaa kasvattaa lapsensa eri tavalla, osaa ottaa toiset huomioon paremmin, on ymmärtäväisempi ja empaattisempi. Suomalaismiehet hän näkee vain viinanhakuisina, huonosti käyttäytyvinä, murjottajina ja kateellisina. Päähenkilö kieltää itse olevansa sellainen ja pönkittääkseen haavekuvaa itsestään hän toivoo pääsevänsä mahdollisimman pian ruotsalaiseksi ja etenkin ruotsalaiseksi aviopuolisoksi sekä isäksi.

Vaikka suomalaismiehen toiveet toteutuvat ja hän päättyy silminnähden syntyperäiseksi sekä perheelliseksi Ruotsin kansalaiseksi, hän ei kuitenkaan pysty täysin unohtamaan ja suojautumaan alkuperäiseltä minältään sekä kansalaisuudeltaan. Suomalaisuus ja suomalaiset piirteet ovat kaikesta huolimatta iskostuneet niin syvästi hänen sisimpäänsä, että ne alkavat vähitellen putkahdella esiin ruotsalaisen tekokuoren alta. Niille mies ei voi enää loppupeleissä mitään, vaan hänen on annettava periksi ja viimein luovutettava. Hän myöntää tuolloin, ehkä helpottuneena, että hän on sittenkin suomalainen.

* * *

Vadelmavenepakolainen oli ensimmäinen lukemani kirja Miika Nousiaiselta. Kerronta oli sujuvaa ja teksti värikästä sekä moninpaikoin humoristista. Varsinkin tarinan alkupuoli tarjosi monet naurun tirskahdukset. Loppua kohden ote hieman vakavoitui, ja päätös lyötiin lukijan silmille ehkä vähän liian nopeasti. Tarina jäi aavistuksen kesken, mikä antaa mahdollisuuden itse kuvitella, kuinka päähenkilölle loppujen lopuksi kävi. Toivottavasti hyvin, tähän tulokseen ainakin itse päädyin.

Vadelmavenepakolaisen jälkeen minulta löytyy kiinnostusta lukea muitakin Miika Nousiaisen kirjoja. Ajatteliln kuitenkin lukea tässä välissä muutamien muiden kirjailijoiden teoksia. Sitten vasta on hyvä aika palata taas Nousiaisen pariin.

:)