Minä ja muut äidit – och dom andra mammorna

Viime viikolla sain todisteen siitä, kuinka jotkut äidit voivat olla ärsyttäviä ja päälle päsmäreitä. Olin pojan kanssa läheisessä perhekahvilassa. Ennen kahvilan sulkeutumista meillä aikuisilla, toki myös lapsilla, on tapana siivota lelut paikoilleen. Ryhdyin yksikseni kasaamaan erään huoneen lattialta leluja koreihin sen kummemmin katsomatta, mikä lelu lensi mihinkin koppaan. Hetken päästä yksi äideistä tuli huoneeseen ja alkoi kaataa leluja takaisin koreista lattialle. Olin ihmeissäni, mutta pidin suuni kiinni.

– ”Nämä kuuluu tänne, eikä sinne. Se on nuken sänky”, nainen vihdoin sanoi. Ruotsiksi. Sitten hän laittoi koriin pienen tyynyn ja peitteen.

– ”No anteeks, en tiennyt, että täällä on jokin tietty järjestys”, vastasin ja rupesin laittamaan lelukattiloita ja muita keittiötarpeita omaan koriinsa.

– ”Ne autot kuuluu tänne”, nainen tokaisi viskoessaan leluja yhteen laatikkon.

Laitoin autot laatikkoon ja poistuin paikalta. Siivotkoon yksin sitten, kun kerta tietää miten siivota, eikä toisten apu kelpaa. Jatkossa tyydyn kasaamaan vain palikat ja kirjat siellä toisessa huoneessa. Niiden oikeista laatikoista kun ei voi erehtyä.

Se, että tämä toinen äiti oli ruotsinkielinen, oli sivuseikka. Aivan sama, olisi hän ollut minkäkielinen hyvänsä. Mutta siis tuollainen vauhkoaminen yksien lelujen järjestyksestä. Tuskinpa lapset katsovat kahvilaan tullessaan, mikä lelu on missäkin ja ennen kaikkea ovatko ne oikeilla paikoillaan. Leluja ei nyt kuitenkaan ollut niin paljoa, etteikö niitä olisi löytänyt ”vääristäkin paikoista”. Luultavasti lapset eivät edes tiedä, että lelujen kuuluu olla tietyissä koreissa ja laatikoissa. Sen tietysti ymmärsin, että aivan pienempien lelut oli hyvä pitää erillään, mutta kun kyse oli pelkästään isompien lasten leluista. En voi vaan kuin ihmetellä, miksi eräillä on tarve päästä pätemään asiasta kuin asiasta. Ilmeisesti joillekin äideille heidän lähiympäristöönsä ilmestynyt toinen uusi, tuntematon äiti on niin sanottua vapaata riistaa, jolle voi laukoa lähes ihan mitä vaan. Tai vaihtoehtoisesti hänelle ei tarvitse sanoa yhtään mitään.

                                                                            * * *

Sinä aikana, kun olemme perhekahvilassa käyneet, olen huomannut, että äitipiirit ovat pienet ja niihin on vaikea päästä mukaan. Yritetty siis on, mutta en jaksa enää taistella. Tervehtiminen nyt vielä onnistuu – tosin minä olen lähes aina se aloittava osapuoli. Sen jälkeen homma tyssähtää, ja näkymättömät piirien rajat sulkeutuvat uudestaan. Toisaalta en oikein välitäkään koko tilanteesta, koska kahvilassa tuntuvat aina istuvan ne kovaäänisimmät toitottajat, kaikesta kaiken tietävät, lapsilleen komentajat ja ärsyttävät kullannupuilleen lässyttäjät. Tällaiset tapaukset eivät pidemmän päälle oikein miellytä, koska en itse tunnista olevani sellainen, joten luultavasti en pääsisi keskusteluissakaan heidän kanssaan samalle aaltopituudelle. En siis mitenkään julista itseäni muita paremmaksi äidiksi. Kukin käyttäytyy tavallaan, ja kaikkea ei tarvitse sietää, mutta siinä tapauksessa on osattava myös olla hiljaa. Itselle kun ei missään vaiheessa tulisi mieleenkään alkaa päteä, oli asia mikä tahansa. Minulla on omat mielipiteeni ja toisilla omansa. Arvostan niitä siitäkin huolimatta, vaikken olisi niistä samaa mieltä. Se on mielestäni osa hyvää, saatua kasvatusta, että pystyy pitämään turhat mölyt mahassaan, vaikka kuinka tekisikin mieli laukoa ne ääneen.

Kuten aikaisemmin jo totesin, henkilön äidinkielellä ei ole niinkään vaikutusta, miten koen heidän puheensa ja käytöksensä. Aivan varmasti itseäni ärsyttäviä äitejä löytyy meistä suomenkielisistäkin, mutta heihin en ole ainakaan nyt viimeaikoina törmännyt. Kotikaupungissani ruotsi on selvä enemmistökieli, joten suurin osa tapaamistani muista äideistä ovat olleet ruotsinkielisiä. Tämäkin ihan varmaan vaikuttaa siihen, miksi niihin mainitsemiini piireihin on vaikeampi päästä mukaan. Toki on ollut poikkeuksiakin, sillä jotkut ruotsinkieliset äidit ovat puhuneet kanssani. He eivät jostain kumman syystä ole olleet niitä kaikkitietäviä vaan tosi ystävällisiä ja mukavia. Heitä vain valitettavasti näkee harvemmin.

Viime viikolla perhekahvilassa oli minun ja pojan lisäksi paikalla myös kaksi suomenkielistä äitiä lapsineen, mikä oli paras ennätys tähän asti! :) Silmiin pistävää tosin oli, että nämäkin äidit tuntuivat jäävän hieman ulkopuolisiksi. Onhan se sääli, että suomenkieliset tuntuvat jäävän omaksi ryhmäkseen ruotsinkielisten enemmistössä. Tästä on puhuttu joskus myös meidän paikallislehdissä. Varmastikaan tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen, sillä samaa tapahtuu mitä todennäköisimmin muuallakin enemmistöjen ja vähemmistöjen keskuudessa. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee meillä kuitenkin se, että kotikaupunkimme on oikein mainostanut olevansa kaikille hyvä paikka olla ja elää sekä toivottanut kaikki tervetulleiksi asumaan tänne. Valitettavasti ainakaan minun kokemuksella mainoksen viesti ei pidä täysin paikkansa. Olen toki viihtynyt täällä, mutta se mukaan soluttautuminen on vaan ollut liian vaikeaa (tätä sivuavaa aiempaa kirjoittelua löytyy täältä).

Mutta näillä eväin siis mennään. Perhekahvila on kaikesta huolimatta kiva paikka. Poika pääsee tutustumaan muihin lapsiin ja leikkimään heidän kanssa, eikä siinä kielimuurit ole ainakaan toistaiseksi olleet esteenä. Toivotaan vain, että äidille löytyisi sitä suomenkielistä juttuseuraa lähikahvilasta jatkossakin ja ennen kaikkea useammin.

:)