Minusta on tullut suorittajaäiti
Olen aikuisiällä alkanut yhä enemmissä määrin pitää rutiineista ja lapsen saatuani minusta kehkeytyi vähitellen suorittajaäiti. Ai mikäkö se semmoinen äiti mukamas on? No sellainen, joka yrittää kynsin hampain pitää tavoistaan ja rutiineistaan kiinni, eikä aina tarvittaessa osaa höllätä ja antaa asioiden hetken olla niin kuin ne ovat. Tiedän tiedän. Tällainen toiminta kuulostaa jotenkin oudolta ja uuvuttavalta. Ja uuvuttavaahan se on pitemmän päälle, olen sen toki jo huomannut. Mutta siitä huolimatta jostain kumman syystä jatkan edelleen samaa rataa.
Miksi rutiinit sitten ovat niin tärkeitä minulle? Ehkä siksi, että tuovat jonkinlaista turvaa. Tiedän silloin, mitä päivän aikana suurin piirtein tapahtuu ja mitä pitäisi vähintään saada aikaiseksi. Kuulostaa siis aivan suorittajan ajattelulta, eikös vain? Suorittajalta, joka ei osaa aina ottaa rennosti. Myönnän mukisematta, että olen tällainen: olen aina ollut ja olen aivan varmasti vastaisuudessakin.
Niin toivoton tapaus en ole, jotta olisin jatkuvasti häsläämässä pää kolmantena jalkana. Poika nimittäin pitää hyvin huolen siitä, että hän saa huomiota ja huolenpitoa. Että hänellä on äiti leikkikaverina. Mutta vaikka siis olenkin saanut jotakuinkin minimoitua arjen askareet, teen ne kuitenkin edelleen suoritusmaisesti ja järjestelmällisesti sekä yleensä samoina päivinä viikosta toiseen. Kun kerta olen niin pirun riippuvainen niistä rutiineista.
Toisaalta olen mielestäni kuitenkin onnistunut myös pikkuisen muuttamaan itseäni. Etten olisi niin pahimman sortin suorittajaäiti. Olen nimittäin pojan syntymän jälkeen huomannut olevani enemmän läsnä tilanteessa kuin tilanteessa: elän siis nykyään enemmän tässä ja nyt verrattuna aikaisempaan. Tähän olen pyrkinytkin, sillä lapsethan vaativat eniten vanhempien läsnäoloa. Täytyy tässä välin kertoa, että mies on aina ollut parempi näissä läsnäoloasioissa. Hän pystyy heittäytymään ja irtautumaan tilanteista ja olemaan täysillä mukana pojan kanssa. Itse taas ajaudun pojan kanssa ollessani välistä tekemään jonkin pienen jutun siinä ohessa, mutta palaan sitten taas pian takaisin. Onhan sekin tietty suotavaa, että lapsi osaa olla ja viihtyy itsekseenkin, mutta ehkä minun ei tarvitse hoitaa heti alta pois kaikkia mieleen juolahtavia asioita. Pientä petrattavaa minulla siis edelleen on, mutta parempaan suuntaan olen kuitenkin mennyt.
Äitiys on myös todistanut minulle, että kaikkeen ei pidä eikä tarvitsekaan pystyä. Tekee vain sen, mikä sillä hetkellä on välttämätöntä. Mutta onko siis välttämätöntä suorittaa niitä asioita, kun ne voisi ihan hyvin tehdä välistä rennommin? Vähän niin kuin siinä sivussa? Eikä välttämättä ihan sillä sekunnilla, ellei ole aivan pakko? Palataan tähän myöhemmin.
🙂