Must on tullu (penkki)urheiluhullu

Ennen kuin Sotshin talviolympialaiset olivat edes alkaneet, mietin monta kertaa mielessäni, etten niitä kisoja katsoisi. Kun ei kuitenkaan ole aikaa, vaikka hoitovapaalla olenkin. Niin, tai ehkä jääkiekkoa voisi seurata, kun niitä MM-kisojakin tulee aina katsottua.

Mutta kuinkas sitten kävikään? No kuten arvata saattaa, lupaus ei pitänyt vaan homma lähti melkolailla lapasasesta.

Kaikki lähti menemään suunnitelmien vastaisesti jo kisojen avajaisista. Ei mun niitäkään pitänyt katsoa, mutta jumittauduin kuitenkin telkkarin ääreen. Ja mikäs siinä, hienot avajaiset olivatkin.

Päivisin kisoja on kuunneltu radiosta, mutta iltaisin on sitten jatkettu seuraamista telkkarin ääressä. Sitä jääkiekkoa on tietenkin tullut katosttua.

Ja mäkihyppyä, vaikken sitä muuten yleensä seuraakaan.

Olympialaiset, niin talvi- kuin kesäkisatkin, on siinä mielessä myös hieno tapahtuma, että niiden aikana on mahdollisuus katsoa sellaisia lajeja, joita ei muuten oikein näytetä telkkarista. Etenkin curling, freestyle ja kelkkailu ovat olleet mahtavia seurata.

Ja tänään mielenkiinto on tietysti ollut hiihdossa naisten ja miesten joukkuesprinteissä. Eli iltapäivä on kulunut jännätessä poikkeuksellisesti telkkarin ääressä. Ja sydän hakaten, ”äänettömästi kiljuen” (poika päikkäreillä samanaikakiseti) ja lopulta kyynelehtien sprinttihiihtoa sitten seurattiinkin. Hienosti Aino-Kaisa ja Kerttu hiihtivät ensin naisten kisassa, vaikka Norjan voitto hetken sapetti. Mutta sitten Iivo ja Sami miesten puolella korjasivat kultaisen potin. (Mutta mitä tekee Saksan joukkue, joka kaatui ennen maalialueelle tuloa Samin hiihtäessä edestä ohitse? Tuleeko protesti? Ja meneekö se läpi?)

Nyt sitten seuraavaksi seuraamaan ja äänettömästi kiljumaan sen toisen jännitysnäytelmän pariin. Nimittäin jääkiekon puolivälierää Suomi-Venäjä.

Aijai, paha tule olemaan.

:)