Aloitin jälleen työt oltuani vuoden hoitovapaalla. Tämä muutos tarkoitti tietysti muutosta ja uuden opettelua myös pojalle. Eli päiväkoti, here we come!

Jo alku alkoi pienellä säädöllä. Olimme saaneet paikan kakkostoiveena olleesta päiväkodista ja aloitimme sovitusti tutustumisen sinne. Mutta, mutta. Kun harjoittelua oli sutvittu eteenpäin muutama päivä, kaupungilta soitettiin, että nyt olisi vapautunut yksi paikka pienten ryhmästä sieltä teidän toivomastanne päiväkodista. Tämän kuultuani olin tietenkin riemuissani, mutta en antanut sen mitenkään kuulua vaan pyysin harkitusti miettimisaikaa seuraavaan päivään.

Mutta hei haloo! Eihän siinä pitänyt olla mitään miettimistä.

Ei pitänyt, ei. Oli kuitenkin pakko vain hillitä mieltä ja käyttäytyä jotenkuten asiallisesti.

Eipä siinä sitten muuta kuin toinen harjoittelurumba pystyyn uudessa hoitopaikassa. Ja hyvästit sille aikomalleni parin viikon lomalle ennen töihin paluuta (nyyh).

* * *

Hyvinhän se harjoittelu kaiken kaikkiaan meni ja antoi viitteitä sekä lupauksia siitä, että hyvin menisi sittenkin, kun olisi oikea arki ja tosi kyseessä.

No mutta, eihän siinä lopulta tietenkään niin käynyt.

Ei. Ei. Ja vielä kerran ei.

Ei siis ollenkaan.

Ensimmäinen aamu meni yllättävän hyvin – minä jopa itkin (salaa) enemmän kuin poika. Ilmeisesti tuo päivä oli kuitenkin uutuuden viehätystä, sillä jo seuraavana aamuna pojalle tuli helpommin suru puseroon. Ja sillä samalla tiellä ollaan tietysti edelleen – paitsi että minä olen jo päässyt suuremmista nyyhkytyksistä. Mutta tietenkin tekee yhä pahaa jättää itkuinen vauhtitaapero keskelle hänelle vielä melko tuntemattomia ihmisiä.

Päiväkodista ja henkilökunnasta minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Ihania hoitajia he ovat, ja poikakin sen varmasti huomaa, kunhan nyt vain pääsee ensin alkuvaikeuksien yli. Se on ollut kuitenkin lohduttavaa kuulla, että aamuitkuista huolimatta loppupäivät ovat sujuneet pojalta jo varsin mukavasti.

* * *

Jos on pojalla ollut pieniä sopeutumisvaikeuksia päivähoidossa, samaa voi kyllä sanoa myös minusta ja alkaneesta työstä. Eihän se tietenkään mikään yllätys ollut, että ajatus töihin paluusta ei houkutellut. Ei sitten mi-ten-kään. Huolimatta siitäkin, että taukoa oli kertynyt vain vuosi. Käväisin nimittäin töissä parin kuukauden verran jo vuosi sitten vanhempainvapaan päätyttyä. Mies kun kerta halusi pitää isäkuukautensa heti siihen perään, kesälomansa lisäksi. Sen päätyttyä minä jäin vuorostani taas hoitovapaalle.

Mutta joo, tämä uusi alku on tosiaan ollut vaikeahko minullekin, vaikka olenkin saanut nauttia niin sanotusta pehmeästä laskusta eikä töitä ole samantien sysätty niskaan hirveitä määriä. Eli totutellessa, totutellessa. Osittain varmaan vielä ensi viikollakin totutellaan.

Luulenpa, että enemmän aikaa vie totutella siihen arkirytmiin, joka on nyt vihdoin pyörähtänyt käyntiin. Olihan se niin toista olla kotona. Ilman mitään sen suurempia aikatauluja, kelloon vilkuiluja ja huolehtimisia siitä, ehditäänkö kaikkialle sovitusti.

Jaksamisen suhteen ollaan oltu jo kyllä näin heti alkuun aika lailla koetuksella. Mutta eiköhän sekin tästä vähitellen muutu pikkaisen paremmaksi.

Toivon mukaan ainakin.

🙂