Luin kirjan – Jari Tervo: Layla

Olen vaihteeksi saanut taas erään kirjan luettua. En pääse näköjään eroon vahvasti valloillaan olevista tavoista ja tottumuksista, sillä valitsin tälläkin kertaa lukemisiksi suomalaisen kirjailijan teoksen, jonka ensipainos julkaistiin jo muutama vuosi sitten. Niinpä viimeiseltä kirjastokäynniltä valikoitui mukaan Jari Tervon kirjoittama Layla.

Layla on kertomus 15-vuotiaasta Istanbulissa asuvasta kurditytöstä, jolle suku oli valinnut tulevan aviopuolison vain muutama tunti hänen syntymänsä jälkeen. Layla tiesi näin koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan kohtalonsa päätyä alaikäisenä naimisiin hänelle tuntemattoman miehen kanssa. Muiden kurdityttöjen tavoin hänellä ei ollut mitään oikeuksia, pelkästään erilaisia velvollisuuksia. Hänen täytyi olla kunnollinen ja siveellinen – niin ennen avioliittoa kuin naimisiin menon jälkeenkin. Laylan käytös ei saanut missään vaiheessa koitua hänen perheensä tai valitun aviomiehen häpeäksi. Hääyönä Laylasta ei kuitenkaan pääse neitsyyteen viittaavaa verenvuotoa; putipuhdas, tahraton aluslakana aiheuttaa suunnattoman raivon purkauksen ensin tuoreessa aviopuolisossa ja heti sen perään Laylan perheessä. Nuori tyttö on mustannut suvun maineen, mikä ei korjaantuisi ennalleen muuten kuin tytön kuolemalla. Laylan isä ja veli ryhtyvät valmistelemaan kunnianmurhaa samalla, kun tytär onnistuu pakenemaan karua kohtaloaan toisen veljensä avustuksella. Laylan pakomatka vie hänet lopulta Suomeen, Finlandiyaan, jossa hän päätyy prostituoiduksi Helsingin kantakaupungin alueelle.

IMG_4351_paint.jpg

Prostituutio ja sitä pyörittävä paritusrinki mudostuvat kirjan keskeisiksi pilareiksi, joihin liittyy useita, toisiinsa kytköksissä olevia ihmistarinoita. Näistä tarinoista nousee ihmiskaupan lisäksi esiin rasismia, maahanmuuttopolitiikkaa, terrorismia, rikollisuutta, alkoholismia sekä konkurssi- ja velkakierteitä. Layla onkin kaikin puolin vakava kertomus synkkine teemoineen, mutta silti kuitenkin koukuttava, mieleenpainuva ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä. Jari Tervo on onnistunut kuvailemaan hyvin ja monivivahteisesti eri tapahtumia sekä kurdien taustaa ja elämää Turkin vaikeissa oloissa. Etenkin kurdinaisten mielenmaiseman avaamisen kirjailija on pystynyt toteuttamaan erinomaisesti. Jopa niin erinomaisesti, etten voinut olla miettimättä lukiessani, millaisen taustatyön Tervo on joutunut tekemään kirjoittaessaan Laylaa.

Tämä taustatyö sai aikoinaan osakseen kritiikkiä ja jonkinmoista mediakohuakin. Arvostelijoiden mielestä Tervon kirja sisälsi liikaa asiavirheitä ja antoi väärän kuvan kurdien elämästä sekä kulttuurista. On hyvä muistaa, että kyse on kuitenkin fiktiivisestä tarinasta, jossa kaikkien asianhaarojen ei tarvitsekaan olla täysin kohdillaan. Niin kauan kuin kirjailija pidättäytyy teoksissaan puhtaassa fiktiossa, sallittakoot hänelle vapaus kirjoittaa suurpiirteisemmin noudattaen kuitenkin hyvän maun ja arvostelukyvyn rajoja. Itse en ainakaan huomannut lukiessani, että Tervon teksti ei olisi ollut asiakohdiltaan täysin oikein, vaan ihailin sitä todentuntuista kerrontaa, joka tekstistä välittyi. Fiktiosta huolimatta.

* * *

Jari Tervo on minulle enemmän tuttu television Uutisvuodosta kuin kirjojen kautta. Layla olikin ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Vaikka sen juoni on vakava ja synkkämielinen, kirjailija on kuitenkin viljellyt tekstiin mukaan tervomaista huumoria ja sutkautuksia. Minusta tuntuikin välilllä, että tarinan kerronta eteni hänen oman puhetapansa mukaillen. Aivan kuin Tervo olisi itse ollut läsnä siinä vieressä lukemassa kirjaansa ääneen.

Kohtalokkaasta tarinasta huolimatta pidin Laylasta paljon. Mutta onko sitten oikein tykästyä kirjaan, joka kertoo nuoren tytön karun ja väkivaltaa uhkuvan tarinan? Mielestäni on. Tosin sillä perusteella, että se on mieleenpainuva sekä tunteita ja ajatuksia herättävä. Ja toki myös sillä perusteella, että kyseessä on kaikesta huolimatta pelkkä fiktiivinen tarina.

🙂

Kulttuuri Kirjat

Vihaa ja rakkautta herättävä köynnös

Meidän verannan ulkopuolella kasvaa viiniköynnös, joka on jakanut mielipiteitä kohta jo kahden vuoden ajan.

IMG_4336_paint.jpg

Köynnös koko komeudessaan kesällä 2014

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat meillä joskus käyneet, on näyttänyt tykkäävän köynnöksestä. Harvassa ovat taas ne, joilta se ei ole saanut ihailuja.

Enemmistön mielestä köynnöksen kasvattamat viinirypäleet ovat jotain erikoista, ehkä jopa eksoottista, näissä olosuhteissa. Vähemmistö näkee köynnöstä katsellessa pelkästään massiivisen kasvin, jolla on isot lehdet.

IMG_2647_paint.jpg

Ensimmäisiä kypsiä viinirypäleterttuja vuonna 2013

Jotkut ovat päässeet myös maistamaan alkusyksystä köynnöksestä poimittuja rypäleterttuja. Enemmistö heistä on todennut, että niissä on paljon siemeniä, mutta toisaalta he ovat nähneet rypäleille erilaisia käyttömahdollisuuksia. Vähemmistö on taas nähnyt, tai siis tuntenut suussaan, pelkästään ne lukuisat pienet siemenet.

Talomme seinää kiipeävä viiniköynnös on siis kaikin puolin ollut enemmistön ihalilun ja ihmettelyn kohteena. Heitä on monta, todella monta. En pystyisi edes laskemaan tarkasti lukumäärää. Vähemmistön edustajat on sen sijaan helpommin laskettavissa. Heitä ei ole tietääkseni kuin yksi ainut henkilö.

Nimittäin minä itse. 🙂

* * *

Vaikka viha-rakkaus-suhteeni viiniköynnöstä kohtaan on koko ajan ollut enemmän siellä vihan puolella, pientä edistystä on kuitenkin tapahtunut verrattuna parin vuoden takaiseen syksyyn tai viime kesään. Tuolloin köynnös levittäytyi vielä lähes koko verannan alueelle, ja sen suuret lehdet peittivät melkein kokonaan näkymät ulos ikkunoista. En tykännyt siitä ollenkaan ja kysyin mieheltä, olisiko kenties mahdollista hieman leikata niitä valtoimenaan kurottelevia oksia. Katsotaan, mies vain totesi. Aiemmin hän oli vakuutellut köynnöksen olevan hyvä auringonsuoja, ja se kuulemma myös viilentäisi verantaa helteillä. Niin varmaan joo, ajattelin, kun avasin verannan oven lukuisia kertoja sitten kesäkuumalla ja vastaan pölähti aina paahtava, painostava ilma. Että se siitä viilennyksestä sitten.

Sen lisäksi, että viiniköynnös valloitti mielestäni liian suurta alaa talomme seinillä, olen pitänyt sitä ensi silmäyksestä lähtien jotenkin epäesteettisenä. Varsinkin silloin, kun lehdet eivät ole olleet peittämässä sen massiivista runkoa ja oksistoa. Näiden parin vuoden aikana olen vuorotellen halunnut päästä köynnöksestä joko kokonaan eroon tai nähdä sen edes hitusen pienempänä, jolloin se esteettisyys puolikin olisi ehkä parantunut jotenkin. Kysyttyäni riittävän monesti mieheltä, josko hän ystävällisesti voisi ajatella ainakin leikkaavansa köynnöstä, hän ryhtyi lopulta toimeen. Tällä hetkellä kasvi siis peittää vain yhden kulmauksen verannasta, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta käy ilmi.

Niinpä esteettinen minäni on nyt hieman tyytyväisempi.

 

IMG_2651_paint.jpg

Osa köynnöksen tuottamasta sadosta vuodelta 2013

Mitä tulee köynnöksen viinirypäleisiin ja niiden makuun, suhtaudun niihinkin kaksijakoisesti. Vaikka muuten karsastan koko kasvia, sen tarjoamat rypäleet tuntuvat kuitenkin maistuvan minulle. Tosin kuitenkin siitä syystä, etten raaski heittää niitä suoraan kompostiinkaan. Rypäleiden maku on kaikin puolin hyvä: ei liian makea ja sopivasti hapan, ehkä aavistuksen kirpeäkin. Mutta ne siemenet… Niitä on aivan tolkkuttomasti ottaen huomioon, miten pieniä rypäleet ovat. Siemeniä ei pysty poistamaan käteväsi ja siististi rikkomatta samalla koko rypälettä epämääräiseksi lituskaksi. Jos rypäleitä haluaa syödä, helpoiten pääsee, kun pureskelee ne kokonaisina ja sylkee siemenet tämän jälkeen hyvien käytöstapojen mukaisesti vaivihkaa ulos suusta.

Tämä rypäleiden järjetön siemenmäärä tekee myös niiden hyödyntämisen hankalaksi. Itse voisin ajatella käyttäväni rypäleitä vaikkapa jogurtissa, jos niissä vain olisi vähempi siemeniä. Tällä hetkellä ainoa järkevä vaihtoehto käyttää tertut taitaisi olla hillon tai mehun keittäminen. Näitä vaihtoehtoja ovat myös tutut ehdottaneet. Toistaiseksi into, eikä myöskään aika, ole riittänyt niin pitkälle, jotta olisin alkanut hillon tai mehun valmistukseen. Niinpä olenkin sitten syksyisin aina syönyt rypäleitä sellaisenaan niin paljon, kuin olen vain pystynyt.

* * *

Saa muuten nähdä, opinko jossain vaiheessa edes jotenkin pitämään tästä meidän kiistanalaisesta köynnöksestä. Nyt se on kuitenkin jotakuinkin siedettävässä kuosissa noin esteettisesti katsottuna. Epäilenpä, että köynnös tulee missään vaiheessa kuolemaan verannan kulmalta, ellei se sitten muutu odottamatta täysin huonokuntoiseksi. Eli mitä todennäköisimmin minun on vain opittava elämään sen kanssa.

Mutta ainahan saa toivoa ja unelmoida: eli mitäpä jos köynnös olisi ikivihreä… Silloin mahdollisesti tykästyisin siihen, ja vihasuhde saattaisi alkaa muistuttaa enempi heikkoa rakkaussuhdetta.

Tai vaihtoehtoisesti: mitäpä jos köynnöksen saisi siirrettyä jonnekin muualle talon seinustalta… Mutta valitettavasti sille ei kyllä löydy toista sopivaa paikkaa meidän tontilta.

Koska mitään järkevää ratkaisua ei näytä olevan tarjolla, rehottakoot köynnös nyt sitten toistaiseksi (ja pysyvästi) siinä verannan kulmalla.

Kenen iloksi – ja kenen ei-niin-iloksi.

🙂

 

Koti Ruoka ja juoma Sisustus