Työmatkailua

Tänään aamun kirjainyhdistelmä ei ollut se tavallinen työpäivään kuuluva VR, vaan AR. Tein nimittäin uuden aluevaltauksen (joka kylläkin näyttää jäävän vain yhdeksi kokeiluksi tämänpäiväisten kokemusten perusteella) ja siirryin kotoa työpaikalle kätevästi melko tahmeasti seuraavalla kulkupelillä.

Jep. Eli siis omalla autolla.

Koska olen mukavuudenhaluinen ja pyrin ajattelemaan ekologisesti asiassa kuin asiassa, taitan työmatkani Helsinkiin aina juna+bussi-yhdistelmällä. Tänään jouduin kuitenkin tekemään poikkeuksen ja hyppäämään auton ratin taakse, koska minun oli todellakin oltava ajoissa perillä. En uskaltanut luottaa liiaksi rautatien vaunukaluston mahdollisuuteen viedä minut ajallaan perille, koska se on takkuillut (oikukkaalla) rantaradalla aivan liian usein viime viikkoina.

VR (venaa rauhassa) korvautui siis tänään poikkeuksellisesti AR:llä (autoruuhkalla / aamuruuhkalla).

* * *

Ajallisesti ajaminen vei yllättäen jopa hieman vähemmän aikaa kuin tavanomainen ja aikatauluja noudattava juna+bussi-kombinaatio. Siitäkin huolimatta, että jumiuduin ensimmäiseen ruuhkasumaan jo Turun moottoritiellä Espoon Ikean liittymän jälkeen. Olin kyllä alitajuisesti varautunut liikenteen hidasteluihin, mutta silti ne pääsivät jotenkin yllättämään. Tilannetta hankaloitti vielä tihkuinen sää, joka peitti liian nopeasti näkyvyyden, ja tuulilasia sai olla jatkuvasti pyyhkimässä – milloin hitaammalla ja milloin tupla-tripla nopeudella. Sitten vielä sai kaiken kukkuraksi seurata silmä tarkkana takaa tulevaa sekä sivuilla kulkevaa liikennettä vilkuilemalla kaikkia kolmea auton peiliä, vuorotellen ja todella tiuhaan tahtiin. Voi tuska…

Kun pääsin lopulta perille työpaikalle, tunsin itseni aika lailla uupuneeksi ja stressaantuneeksi. Onneksi sentään ehdin ajoissa perille. Muuten ehkä olisi päässyt muutama ärräpää. Ja varmaan myös pieni harmituksen itkukin.

* * *

Kaikesta siis huomaa, että en ole todellakaan mikään tottunut työmatka-autolainen saati aamu- ja iltapäiväruuhkissa seikkailija. Eikä minusta sellaista tulekaan, ellei ole aivan välttämätön pakko. Nostan hattua kaikille teille, jotka joudutte (tahtomatta tai halusta) liikkumaan autolla töihin sekä mahdollisesti kärvistelemään kahdesti päivässä liikennesumissa. Kyllä se vaan saattaa olla stressauttavaa – riippuen toki ihan ajajasta ja hänen sietokyvystään.

Aamun koitoksista selvinneenä minun oli tietysti lyötävä itseni vielä kertaalleen likoon, sillä pitihän sitä päästä takaisinkin. Kotiin, ”maalle”. Paluumatka meni lopulta vieläkin kamalammin kuin se aamuinen matelu. Voi apua… Ne taisivat olla pitkästä aikaa elämäni pahimmat ja hitaimmat vajaat pari tuntia. Päätin ajaa toista, mutta tosin erittäin tuttua, reittiä kotiin. Starttasin töistä (siis erittäin tiedostaen, koska aivot toitottivat: ”Kotiin, kotiin, kotiin nyt siitä, hopihopi”) siten, että osuin pahimpaan loppuiltapäivän/alkuillan ruuhkaan. Se alkoi Kehä Ykkösellä, joka venyi ja paukkui aina Länsiväylälle saakka. Autoja hyökkäsi eteen milloin miltäkin kaistalta, kun kuskit katsoivat, että ahaa, tuossa olisi tilaa, vaikka itse yritin pitää edes jonkinmoiset turvavälit. Koko päivän jatkunut sade hankaloitti taas menoa. Tiet oli onneksi kuitenkin valaistut, vaikka näkyvyydessä tuulilasin läpi ei noin muuten ollut juuri hurraamista.

Mutta lopulta sitten katosivat ne vähäistäkin turvaa antaneet tienvarsivalot. Tilalle iski pilkkopimeys, jota halkoivat vastaan tulevien ajovalot ja jossain kaukana edessä ajavien perävalot. Kaiken lisäksi alkoi ykskaks vielä tihkua kauheampi kuurosade. Näkyvyys oli paikoittain todella, todella huono, ja silmissä alkoi muutenkin tuntua työpäivän rasitukset. Siinä vaiheessa tuli jo pieni kauhunsekainen tunne, ja manasin, että ei enää kos-kaan…yk-sin…täl-lais-taaaaa-aaa-a…

No, ei ainakaan ihan vähään aikaan. Tämänpäivän tapaiset, pidemmät ajelut hurjastelut riittäkööt toistaiseksi.

* * *

Onneksi on siis VR, vaikka sitä saakin aina silloin tällöin (eli epäsäännöllisen säännöllisesti) venailla rauhassa. Huomenna palaan ruotuun ja nousen kotiasemalla tuttuun vaunuun. Istahdan rennosti pehmeään penkkiin, avaan tietokoneen tai luen tai otan pienet nokoset. Teen siis jotain aivan muuta kuin vahtaan keskittyneetsi ympärillä olevaa tai vastaan tulevaa, vellovaa autovirtaa.

Mieli ja hermot, ne kiittävät. Aivan varmasti.

:)