Unohdetut

Istuin tänä aamuna junassa, joka oli aikaisemmin törmännyt radalla kulkeneeseen henkilöön. Henkilö menetti onnettomuudessa henkensä, mikä tietysti sai aikaan järkytyksen. Ainkin minussa ja varmasti myös monessa muussa kanssamatkustajassa.

En uskalla edes kuvitella, miten kauhealta episodi tuntui junankuljettajasta, joka joutui yllättäen kasvotusten kuolemaan hakeutuvan, tuntemattoman henkilön kanssa. En myöskään tahdo ajatella, mitä junan konduktöörien mielessä pyöri, kun he joutuivat aamun harmaudessa nousemaan junasta ulos tarkistamaan tilanteen ja toteamaan, että nyt kyllä kävi aivan liian pahasti.

Oli tapahtunut jotain sellaista, johon ihminen kykenee vain äärimmäisessä hädässä ja pahanolon myllerryksessä. Kun mikään ei tunnu helpottavan elämää. Kun tarvittavaa apua ei ole saatu tai osattu pyytää. Kun kukaan läheinen tai ulkopuolinen ei ole tarpeeksi ajoissa huomannut toisen tarvitsemaa huolta ja tukea. Kun ihminen on tuntenut olonsa niin yksinäiseksi, ettei ole enää nähnyt syytä katsella tätä maailmaa.

Kaikki tämä edellä on pelkkiä omia ajatuksiani. En liitä niitä erityisesti juuri tämän aamun onnettomuuteen. Haluan vain avata sen aiheuttamia tunnepurkauksiani näin kirjoittamalla. Toisen henkilön – läheisen tai tuntemattoman – kuolema koskettaa aina. Varsinkin, kun se on tehty tarkoituksella.

* * *

Kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena junaliikenne jouduttiin luonnollisesti pysäyttämään rataosuudella, mikä aiheutti matkustajille myöhästymisiä. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kukaan sen suuremmin olisi ollut närkästynyt tai vihainen matkan pidentymisestä ja takkuamisesta. Siihen ei mielestäni ollut riittäviä perusteluita. Ei siitäkään huolimatta, että monet junassa istujista olivat matkalla töihin tai kouluun, joissa odottivat työjutut ja mahdolliset aamupalaverit tai äidinkielen ja matematiikan tunnit.

Tässä maailmassa kun ei pitäisi koskaan olla mihinkään ihan äärettömän kova kiire. On osattava myös pysähtyä tarvittaessa.

Valitettavasti kuitenkin jatkuva kiire on yksi niistä tekijöistä, jotka saavat osaltaan ihmiset voimaan huonosti tämän päivän Suomessa. Emme välttämättä huomaa, jos joku lähellä oleva, sukulainen, ystävä, tuttu, miksei täysin tuntematonkin, tarvitsee apua. Kiireisinä ja stressaantuneina emme myöskään välttämättä havaitse, että saatamme itsekin olla mahdollisen avun tarpeessa.

Tänä aamuna yksi meistä, monille täysin tuntematon ja kasvoton, halusi saada itsensä hetkeksi meidän muiden huomion kohteeksi. Surullisesti se keino oli vain kaikkein pahin ja järkyttävin.

* * *

Voimia ja jaksamisia uhrin läheisille, ystäville ja tutuille.Lisäksi voimia myös onnettomuusjunan kuljettajalle ja henkilökunnalle. Jokaisessa työssä on haittapuolensa, mutta tämänkaltaisia koettelemuksia ei soisi kenenkään kokevan. Ei työssään, eikä etenkään omassa elämässään.

:(