Uusi työ(tön)?
Palasin muutama viikko sitten hoitovapaalta takaisin töihin, joita minulla ei todennäköisesti enää ole vuodenvaihteen jälkeen.
Sain tiedon tästä siinä vaiheessa, kun ilmoitin kesällä esimiehelleni tarkentuneen päivämäärän töihinpaluusta. Kieltämättä mieli meni hieman matalaksi joksikin aikaa, eikä paluu työpöydän ääreen muutamaksi kuukaudeksi tuntunut mitenkään mairittelevalta. Mutta jollakinhan sitä on yritettävä elää…
Että näin.
* * *
Niin totta kuin se on, mikään tässä maailmassa ei ole varmaa. Paitsi tietysti se, että me kaikki kuolemme jonain päivänä (pahoittelen, että käytän taas tätä vertausta – en ole oikeasti näin synkkä ihminen). Työtäkään ei voi koskaan pitää itsestään selvyytenä. Ei, vaikka se olisi miten vakituinen pesti tai paikka tahansa.
Omalla kohdallani olen katsonut olevani vakituinen työntekijä, vaikka olenkin tehnyt monta vuotta putkeen määräaikaisuuksia määräaikaisuuksien perään. Ei hyvä, tiedän sen. Eikä missään nimessä oikein sallittuakaan, kun ottaa huomioon, että työpanokselleni on ollut jatkuva tarve jo pidemmän aikaa. Olen erittäin tietoinen tästäkin. Mutta minkäs teen, kun työnantajana toimii yliopisto ja sillä on aina lyödä tiskiin selitys, miksi seuraava uusi työsopimus on jälleen (valitettavasti) määräaikainen.
Ammattiliittoni kehotti jossain vaiheessa ryhtymään toimiin asian muuttamiseksi, mutta selitin heille, että ei kannattaisi. Yliopisto on kyllä erittäin tietoinen, että sen olemattomia toimintatapoja työsuhteiden vakinaistamiseksi ei ole katsottu hyvällä juuri minkään tahon suunnalta. Mutta koska takataskusta tuntuu aina löytyvän valttikortteja vaikeiden tilanteiden selvittämiseksi, työnantajani on tyytynyt kylmästi jatkamaan samalla hyväksi koetulla linjalla ja antanut toistuvasti vain yhden vaihtoehdon: tässä tämä uusi työsopimus vuodeksi (tai vähän yli) – ota tai jätä!
Eli kaiken kaikkiaan tässä on tehty määräaikasuutta määräaikaisuuden perään seitsemän vuotta.
Että näin.
* * *
Jos haluaa hakea jotain positiivista tästä tämänhetkisestä työsuhdenäkymästäni, niin nyt minulla näyttäisi olevan sekä hyvä syy että tilaisuus irtautua nykyisistä tehtävistäni ja siirtyä urallani eteenpäin. Sinänsä olen viihtynyt erinomaisesti nämä seitsemän vuotta työssäni, mutta… Ehkä on tosiaan aika nähdä ja kokea jotain muuta. Ja ennen kaikkea kehittää itseään ja päästä oppimaan uutta.
En ole aikaisemmin uskaltanut hypätä pois nykyisestä oravanpyörästä, koska huoli ja pelko uuden työn löytymisestä on ollut liian suuri. Olen halunnut ottaa varman päälle; olenhan aina luottavaisesti uskonut, että se seuraava määräaikaisuus on siellä tulevaisuudessa minua jo odottamassa, kunhan edellinen kausi on saatu päätökseen.
Mutta nyt… Nyt se seuraava määräaikaisuus ei todellakaan ole enää yhtään varmaa. Ei ollenkaan. Niinpä olen alkanut jo tähyilemään toisaalle mahdollisten uusien työpaikkojen toivossa.
Suureksi iloksi oman alani tehtäviä on ollut varsin mukavasti haussa. Tällä hetkellä minulla onkin kaksi hakemusta vetämässä, lisäksi olen jättänyt erääseen yritykseen avoimen hakemuksen. Nyt vaan toivotaan kissojen ja koirien kanssa sormet ristissä, että käytetty aika hakemusten kirjoittamiseen ja ansioluettelon päivittämiseen palkitaan jossain vaiheessa – edes jollain tavalla. Vaikka sitten sillä ikävällä viestillä: Kiitos osoittamastasi mielenkiinnosta yritystämme kohtaan. Valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun (tai jotain muuta vastaavaa).
* * *
Kaiken tämän alkavan muutoksen keskellä olen joutunut miettimään erästä toistakin asiaa. Asiaa, joka on jo yli vuoden pyörinyt mielessäni. Ja viime aikoina erityisen tiheästi.
Nimittäin vauvakuumetta ja toivetta toisesta lapsesta.
Mihin väliin ja missä vaiheessa se oikein sopisi kuvioihin?
Kuten jo jokin aika sitten kerroinkin, en mielelläni hirveästi suunnittelisi noita juttuja. En siis nytkään lähde sille tielle. Mutta hyvähän se on asioita edes vähäsen miettiä, vaikka loppupeleissä ne vauvat tulevat, kun ovat tullakseen.
Mieluitenhan haluaisin tietysti olla sidottuna johonkin työpaikkaan (ja erityisen mielelläni johonkin vakinaiseen pestiin), ennen kuin vauva numero kaksi päättää nähdä ensimmäisen pilkahduksen päivänvalosta. Mikään välttämätön ehto tämä ei kuitenkaan ole; yhtä tyytyväinen olisin uuteen määräaikaiseenkin työhön. Eikä työttömyyskään mikään kammottava peikko olisi. Kun vaihtoehtona tälle kaikelle saattaisi olla se kaivattu ja odotettu vauva.
Niin, vau-va… se olisi tosiaan monin kerroin ihanampi juttu kuin mikä tahansa työ. Ajatus uudesta perheenjäsenestä kiilaa väistämättä kaikkien muiden ajatusten edelle tällä hetkellä. Ei sinänsä, on työkin minulle tärkeää elämässä. Mutta prioriteettijärjestykseni nyt kuitenkin vain sattuu olemaan:
Ensin perhe, sitten vasta työ.
* * *
Parasta kai vain luottaa siihen kuuluisaan ohjeeseen, että asioilla on tapana järjestyä. Tämän episodin lopputuloksena on kuitenkin:
- joko uusi työ
- tai sitten Suomi saa minusta joukkoihinsa yhden uuden työttömän lisää
Nähtäväksi jää, kumpi vaihtoehdoista vie voiton.
:)