Vaiettu salaisuus

Äitienpäivänä löysin Hesarista kirjoituksen keskenmenneistä raskauksista. Ajankohta sai minut miettimään, oliko jutun julkaisu nimenomaan tuolloin puhdas sattuma vai harkittu päätös? Arvaukseni oli vaihtoehto numero kaksi.

Tämä ei ollut mielestäni ensimmäinen kerta, kun Hesarissa on kirjoitettu äitienpäivän aikoihin äitiyteen liittyvistä asioista surumielisestä näkökulmasta. Tiedän itsekin asian aiemmin kokeneena, ettei kyseinen päivä ole kaikille suuri ilon päivä. Ei varsinkaan niille, jotka eivät ole äitejä ja jotka eivät ole onnistuneet tulemaan äideiksi kaikista yrityksistä huolimatta. Miksi siis pitää vääntää veistä vielä enemmän haavoittuneiden haavoissa ja kirjoittaa koskettava artikkeli päivänä, jonka olemassa olon juuri silloin haluaisi unohtaa?

Jokainen tietysti itse päättää, mitä lukee ja minkä jättää lukematta. Toisaalta jo pelkän otsikon näkeminen saa yleensä tunteet pintaan, vaikka itse tekstin jättäisi käymättä läpi. Itse päädyin tällä kertaa lukemaan jutun – aikaisempina vuosina en tuskin olisi näin tehnyt.

Jos ei siis ole vielä käynyt selväksi, niin kyllä, olen itse kokenut keskenmenon. Se tapahtui alkuvaiheessa ensimmäisessä raskaudessani. En ole koskaan kertonut siitä vanhemmilleni, sisaruksilleni tai muille tutuilleni. Vain minä ja silloinen miesystäväni tiesimme asiasta. Tuon keskenmenon jälkeen emme yrittäneet aktiivisesti uutta raskautta. Pari vuotta myöhemmin tiemme sitten erosivatkin.

Tavattuani nykyisen mieheni ja muutettuamme yhteen kerroin hänelle keskenmenosta. Siihen en kuitenkaan osaa vastata, miksi olen pitänyt jutun muilta visusti salaisuutena. Minulla ei ilmeisesti ollut tarvetta kertoa ja jakaa tuntemuksiani keskenmenon saatuani. Halusin käydä asiat itse läpi omassa tahdissani. Jälkikäteen olen monesti miettinyt, olisinko silloin saanut tyttö- vai poikavauvan, minkäikäinen ja millainen hän nyt olisi jne. En ole viime vuosina tuntenut surua asiasta, vaan hyväksynyt sen, että tuon raskauden oli tarkoitus mennä noin – päättyä kesken.

Lukiessani Hesarin artikkelia en voinut olla liikuttumatta ja pyyhkimättä silmiäni. Ne kauan vaietut tunteet vaikuttavat yhä sisälläni, mutta niillä ei ole enää niin suurta otetta ajatuksissani ja elämässäni kuin aikaisemmin. Ihana esikoispoikani on iloisuudellaan ja suloisuudellaan saanut minut muistamaan, että pitää elää täysillä tässä ja nyt – menneisyyttä toki täysin unohtamatta.

:)