Väsynyt äiti
Ei, en kärsi mistään pitempiaikaisesta väsymyksestä. Olen vain tänään ollut poikkeuksellisen väsynyt.
Poika on ollut viime ja tällä viikolla harjoittelemassa päiväkodissa oloa, ja hän tuli heti kipeäksi. Kyse ei kuitenkaan ole mistään sen kummosemmasta kuin pienestä nuhasta (ainakaan toistaiseksi). Sitä on kuulemma ollut liikkeellä päiväkodissa, tiesi pojan omahoitaja kertoa tänään.
No niin, tästä se nyt sitten alkoi. Toki meitä on valistettu – ja olemme tiedostaneet sen itsekin – että päiväkodin aloittaminen tuo tullessaan jos jonkinmoista tautia ja sairauskierrettä. Kyllä, olemme olleet jo pitkään varautuneet ja valmistautuneet siihen. Mutta että se alkaa nyt aivan ensimetreillä, kun varsinainen päiväkotirumbakaan ei ole vielä edes pyörähtänyt käyntiin…
Syvä huokaus – ja haukotus siihen päälle.
* * *
Poika päätti viime yönä olla valveilla pari tuntia nukuttuaan sitä ennen jo tovin. Onneksi ei ollut mitään sen pahempaa väsymysitkua, vaan ennemminkin poika jutusteli ja halusi, että äiti olisi laulanut hänen lemppari laulujaan. Sattuneista syistä tämä idea ei tietenkään napannut minua tippaakaan. Kun poika sitten vihdoin suvaitsi nukahtaa meidän väliimme (sallittu vain poikkeustilanteissa), mutisin tyytyväisenä, että onneksi aamulla ei tarvinnut nousta aivan niin aikaisin kuin muina päiväkotiharjoittelun päivinä.
Halusin vain vihdoin päästä kunnolla nukkumaan.
* * *
Poika veteli lopulta hirsiä ilman heräämisiä aina aamuun asti. Itse annoin ensimmäisen kännykkäherätyksen soida kerran ja asetin suoraan uuden herätyksen 45 minuutin päähän, kun kerta varaa oli. Antakoot pojan nukkua ja jääköön kunnon aamupala tältä päivää välistä. Saisihan hän tänään päiväkodissa ruokaa, näin oli sovittu. Kampesin itseni lopulta ylös, ennen kuin siirretty kännykkäherätys ehti päräyttämään hereille. Lähes puoli kuolleena laitoin tavaroita ja itseäni valmiiksi. Annoin pojan nukkua viimeiseen minuuttiin, kunnes hänet oli pakko herättää. Istahdin keittiöön ja söin kreikkalaista jogurttia höystettynä mustikoilla sekä hunajalla.
Haukottelin ja päässä pyöri vain yksi ajatus: ha-lu-an nuk-ku-a.
* * *
Päiväkodissa jouduin istumaan reilun tunnin kahvihuoneessa. Odottelin siellä, että pojan tämänpäiväinen harjoitteluaika olisi kulunut loppuun ja hän olisi jälleen saanut tuntumaa siihen, että hänet jätetään muutamana aamuna viikossa päiväkotiin ja tullaan sitten myöhemmin iltapäivällä hakemaan pois.
Tänään minun ei tarvinnut istua siellä kahvihuoneessa yksin, sillä siellä oli jemmassa ja evakossa pari muutakin äitiä. Olin varautunut odotteluun nappaamalla mukaani pari lehteä, joita selailin ja lueskelin jaksamiskykyni äärirajoilla. Ne kaksi muuta äitiä tuntuivat olevan tuttuja entuudestaan ja puhua pälpättivät yhdestä sun toisesta asiasta. Toinen pläräsi kuumeisesti kännykästään hotellivaihtoehtoja jollekin tulevalle matkalle, ja toinen voivotteli, miten hän tulee jälleen jaksamaan sekä selvitymään töissä parin vuoden kotona olon jälkeen. Heillä tuntui myös olevan jaossa vinkkejä, miten arjen ja ruokahuollon saisi parhaiten rullaamaan sitten, kun ”töistä päiväkodin kautta kotiin” -rumba olisi täydessä vauhdissa.
Itse tapitin ties monettako minuuttia samaa sivua siitä yhdestä ja samasta lehdestä. Minua ei kiinnostanut juuri mikään muu kuin, että halusin päästä mahdollisimman pian jonnekin nukkumaan.
* * *
Päiväkodin jälkeen nopea pyrähdys kaupassa, kotiin ja lautaselle eilisen iltaruuan rippeet. Onneksi poika oli ruokittu siellä päiväkodissa. Nuhasta huolimatta pojassa tuntui riittävän energiaa ja virtaa tavalliseen tapaan, mutta ajattelin kuitenkin koettaa saada häntä nukkumaan. Reilun vartin yrittäminen tuotti vihdoin tulosta, ja poika simahti pehmolelujensa keskelle. Keitin samantien itselleni ison kupin kahvia ajatellen, josko se hieman piristäisi. Ja piristihän se sen verran, että jaksoin alkaa naputella tätä kirjoitusta siinä samalla.
Hetken päästä olin jo unohtanut koko ajatuksen siitä nukkumisesta.
* * *
En ehtinyt saada tätä juttua aivan loppuun enkä julkaistua sitä, ennen kuin pojan mummu eli äitini oli jo ovella soittelemassa kelloa ja tulossa kylään. Nyt reilut kuusi tuntia myöhemmin istun jälleen naputtelemassa tässä koneella näitä viimeisiä rivejä. Poika on laitettu jälleen sänkyyn, ja nukahtaminen on taas työn ja tuskan takana. Viime yön valvominen näyttää jälleen merkkejään, ja kehotus nukkumaan siitä pyörii vahvasti mielessä.
Alan olla niin voimaton ja puhki, että päätän suosiolla tämän jutun tähän ja menen nyt vihdoin sinne nukkumaan.
Ja samalla toivon sormet ristissä, että poika nukkuisi tämän yön edes hitusen paremmin.
Ettei huomena tarvitsisi jälleen olla kuin kävelevä zombi.
X)