Vuosi sitten kotiutettu
Tänään tuli kuluneeksi vuosi, kun keskospoikamme pääsi sairaalasta kotiin meidän luoksemme. Tarkistin sen vauvakirjasta. Jokin aika sitten kirjoittelin myös pojan syntymästä, kun siitäkin tuli vuosi täyteen ja muistot palasivat mieleen.
Keskosvauvan saaminen merkitsi väistämättä hänen sairaalahoitoa. Samalla se tarkoitti myös sitä, että minä ja poika elettiin synnytyksen jälkeen eri osastoilla Naistenklinikalla. Poika oli pohjakerroksessa vastasyntyneiden valvontaosastolla, minä puolestaan yläkerroksessa synnyttäneiden osastolla. Olin huoneessa, joissa oli muitakin äitejä, jotka eivät olleet saaneet vauvaansa vierihoitoon syystä tai toisesta. Mutta koska osasto oli tarkoitettu synnyttäneille, käveli siellä luonnollisesti vastaan myös äitejä, jotka työnsivät mukanaan vauvasängyssä makoilevaa pikkuistaan. Niin… Ei ollut helppoa nähdä tällaista näkyä, kun mielellään olisi itsekin vauvaansa hoitanut ja hoivannut siinä lähellä. Aika paljon vietinkin aikaa huoneessa, kun ei juuri tehnyt mieli olla tekemisissä muiden kanssa. Lepäilin ja mietin edellisten päivien tapahtumia. Huoneen ulkopuolella kävin vain syömässä ja tietysti myös silloin, kun menin katsomaan poikaa pohjakerrokseen. Raskausmyrkytys vaikutti edelleen tehden olon heikoksi ja väsyneeksi. Onneksi se oli kuitenkin alkanut näyttää laantumisen merkkejä.
Kotiin ei ollut minun eikä pojan mahdollista päästä, ennen kuin olin toipunut tarpeeksi myrkytyksestä ja pikkuinen kasvanut sekä vahvistunut riittävästi. Kesken tämän toipumisjakson meidät molemmat siirrettiin Naistenklinikalta Jorvin sairaalaan, koska tila vastasyntyneiden valvontaosastolla alkoi käydä vähiin ja Jorvissa oli kuulemma vapaita hoitopaikkoja. Meidät kuljetettiin uuteen sairaalaan hienosti ambulanssilla. Mikään tulipalokiire ei tietenkään ollut, mutta kun ei taksiakaan voinut ottaa, niin piti sitten mennä sillä ambulanssilla. Jorvissa jouduimme jälleen eroon toisistamme, minä synnyttäneiden osastolle ja poika lastenosastolle. Olin koko Jorvissa oloajan yksin omassa huoneessa. Kätilöt olivat ajatelleet, että saisin sillä tavalla levättyä ja toivuttua kunnolla. Tosi ihanasti ajateltu, ja olin todella kiitollinen heille siitä. Olin myös tosi tyytyväinen lastenosastoon, jonne poika oli päässyt. Mukavat ja auttavaiset hoitajat sekä hyvä ja rauhallinen ilmapiiri. Kyllä pojan kelpasi olla siellä hoidossa.
Itse olin kotiutusvalmis viikon päästä synnytyksestä, tosin verenpaine oli tuolloin edelleen liian korkea ja jouduin jatkamaan omatoimisesti sen lääkitystä. Pojan kotiin pääsy kesti pitempään, mikä tarkoitti, että meidän oli jätettävä hänet yksin sairaalaan. Tilanne oli kuitenkin niin hyvä, että lääkärit arvelivat hoitojakson kestävän melko lyhyen ajan. Poika oli pystynyt alusta lähtien hengittämään keuhkoillaan. Pituutta ja painoakin meidän minityypillä oli ikäänsä nähden (6 viikkoa etuajassa syntynyt) mallikkaasti. Tästä syystä hän ei tarvinnut keskoskaappia, vaan koko sairaalahoidon ajan hän oli köllötellyt makoisasti pienessä, päältä avonaisessa ja sivuilta reunustetussa hoitosängyssä. Sängyn päällä oli UV-lamppu, jota tarvittiinkin useaan otteeseen. Keskosuudesta johtuen pojan bilirubiiniarvot olivat moneen kertaan koholla, mikä näkyi hänessä kellertävänä ihonvärinä. UV-valohoito auttoi arvojen laskuun, mutta kun se lopetettiin, bilirubiini nousi melkein heti takaisin korkeaksi. Hoitoja oli kaikkiaan muistaakseni kolme, ennen kuin ne lopulta tehosivat. Myös kasvun edistyminen auttoi omalta osaltaan bilirubiinin vähenemiseen. Voitto bilirubiinista olikin yksi askel lähemmäs kohti pojan kotiuttamista, kasvun ja painon kehityksen ohella.
Vaikka poika ei joutunut synnyttyään keskoskaappiin, hänet oli kuitenkin kytketty piuhoilla laiteeseen, jolla seurattiin veren happisaturaatiota, sydämen sykettä ja hengityksen tiheyttä. Nenästä puolestaan roikkui nenämahaletku ruokkimista varten. Letkua käytettiin aluksi ainoana keinona antaa maitoa, mutta myöhemmin se muuttui viimeisimmäksi varakeinoksi. Sitä ennen tarjottiin vaihtelevalla menestyksellä rintaa ja tuttipulloa. Oli ilo huomata, kuinka nenämahaletkua joutui käyttämään vähenemissä määrin, kun pojan kasvaessa ja vahvistuessa maitoa meni enemmän alas pullosta tai suoraan rinnasta. Tämäkin oli hyvä merkki lähestyvää kotiutumista varten.
Koska poika ei ollut päässyt heti syntymän jälkeen vierihoitoon kanssani, minun täytyi parhaan kykyni mukaan käydä häntä hoitamassa päivittäin. Sairaalassa ollessani tämä oli tietysti helppoa, kun kävelymatkaa osastojen välillä ei ollut paljoa. Mutta kun minut kotiutettiin ja poika jäi sairaalaan, homma muuttui monimutkaisemmaksi. Välimatkaa kertyi yhtäkkiä noin 70 kilometriä, joka piti taittaa joko autolla tai juna+bussi-yhdistelmällä. Toivuin edelleen raskausmyrkytyksestä, mikä lisäsi omalta osaltaan rasitteensa pojan luona käymiseen. Näistä hankalista asioista huolimatta jaksoin sinnikkäästi kuitenkin olla hänen kanssaan lähes päivittäin – taisi olla vain yksi päivä, jolloin pidin lepopäivän kotona. Mies oli edelleen töissä, koska hän oli päättänyt aloittaa isyyslomansa vasta pojan kotiuduttua, joten hänkään ei joutanut arkisin hoitohommiin sairaalaan. Monesti hän kyllä kävi töiden jälkeen ja viikonloppuisin poikaa katsomassa ja ottamassa osaa hoitojuttuihin. Itse puolestaan vietin lastenosastolla kerrallaan 6-7 tuntia. Se tuntui ajoittain raskaalta mutta toisaalta myös antoisalta ja palkitsevalta. Hetkeäkään en olisi niistä ajoista luopunut, sillä se oli ainoa keino olla oman pikkuisensa kanssa alusta lähtien. Arvata saattaa, miten vaikealta tuntui päivän päätteeksi lähteä sairaalasta, vaikka tiesinkin palaavani sinne seuraavana päivänä.
Pojan päivittäisiin hoitorutiineihin kuului syöttämisien lisäksi vaipanvaihtoa ja pesuja hanan alla. Hän pääsi myös kylpyyn ja tietenkin olemaan sylissä niin paljon kuin mahdollista. Kenguruhoitokin tuli tutuksi. Hoitajat auttoivat ja neuvoivat mielellään, mutta muuten he antoivat meidän vanhempien häärätä omassa tahdissa. Ainoa huono puoli tuolloin oli, että UV-valohoidot hankaloittivat yhdessä olemista, koska pojan piti maata lampun alla niin usein kuin mahdollista. Niinpä hän kerkesi olemaan sylissä vain ruokintojen aikana. Kun hoidot lopulta päättyivät, merkitsi se helpotusta monessa mielessä. Lähekkäin olo tietysti lisääntyi, mutta ennen kaikkea se merkitsi lähestyvää kotiuttamista.
Kotiin pääsyä edeltävänä päivänä poika irroitettiin lähes kaikista johdoista, vain sydämen sykettä mittaava läpyskä piuhoineen jätettiin paikoilleen. Samalla hänet siirrettiin normaaliin sairaalan vauvasänkyyn – sellaiseen, joita muut äidit olivat silloin aiemmin työnnelleet siellä Naistenklinikalla. Minä ja mies saimme mahdollisuuden yöpyä Jorvin lastenosastolla perhehuoneessa kotiuttamista edeltävänä yönä. Tietenkin käytimme tuon mahdollisuuden hyväksi, jotta olisimme tienneet, miltä syöttämiset ja mahdolliset muut hoitojutut tuntuisivat lyhyiden yöunien välissä. Onneksi vietimme tuon yön osastolla, jottei kaikki olisi tuntunut niin oudolta myöhemmin.
Kotiuttamispäivänä saimme tarkat ja hyvät neuvot, miten toimia jatkossa. Meille annettiin ohjeet ruokkimisesta, rautalisän ja keskostippojen annostelusta sekä D-vitamiinin antamisesta. Lisäksi meitä kehotettiin soittamaan ja ottamaan yhteyttä, jos eteen tuli mikä tahansa kysymys tai ongelma – pieni tai suuri, sillä ei ollut väliä. Poika irroitettiin sydämen sykettä mittaavasta laitteesta, mikä tuntui oudolta ja ennen kaikkea pelottavalta, sillä emme pystyneet enää seurailemaan sykettä monitorista. Nenämahaletku jätettiin vielä paikoilleen, mutta sekin poistettiin jo muutaman viikon päästä sairaalan tarkastuskäynnillä.
Syyskuun 19. päivänä 2012 meidän normaali perhe-elämä pääsi vihdoin alkamaan. Kaksi viikkoa pojan syntymän jälkeen. Yhteinen matkamme alkoi autolla, johon poika oli kiinnitetty omassa istuimessaan. Minä istuin takapenkillä seurana, mies ajoi edessä. Auto jätti taakseen Jorvin sairaalan rakennukset ja otti nokan kohti kotia, meidän omaa uutta kotia.
Suuret kiitokset kaikille minua hoitaneille kätilöille ja lääkäreille Naistenklinikan osastoilla 42 ja 52 sekä Jorvin sairaalan osastolla N7. Samoin tosi paljon kiitoksia kaikille meidän poikaa hoitaneille ja hoidossa auttaneille Naistenklinikan vastasyntyneiden valvontaosastolla N7 sekä Jorvin sairaalan lastenosastolla L2. Ilman teidän apua ja tukea me tuskin olisimme selvinneet. Olette ihania!
:)