Yksi kysymys: kuka täällä on taas heittänyt hernekeittoa veteen? (+sinileväjalanjälkitesti)
Luontoihminen (tai melkein sellainen) tässä, hei! Haluaisin puhua vähän ympäristöasioista, vaikkakin se kaikkein otollisin ajankohta niiden puimiseen saattoi jo mennä tovi sitten. Mutta puhutaan nyt kuitenkin.
Se alkaa olla jo lähes tulkoon vanha uutinen, että tämä kuluva kesä on ollut ennätyksiä hipovan lämmin. Tai pikemminkin siis (karmivan) kuuma. Jos edeltänyt reilu kuukausi aiheutti säiden suhteen meissä ihmisissä ihastusta, iloa, tyytyväisyyttä ja mielihyvää tai vastakohtaisesti tyrmistymistä, inhoa, epämiellyttäviä tuntemuksia ja tuskanhikeä, yhtälailla tuo hellejakso jätti jälkensä myös luontoon. Enkä puhu nyt omasta pihasta, vaan katson hieman kauemmas ja laaja-alaisemmin. Puhun asiasta, jonka olemassa olon ja merkityksen saattaa helposti unohtaa, ellei siihen satu törmäämään. Puhun hellekesien riesasta, josta kärsivät meret ja sisävedet sekä loppupeleissä myös me ihmiset.
Puhun sinilevistä.
(kuva täältä)
Niin, vaikka helteet ovat mitä todennäköisimmin ohi tältä erää ja sinileväesiintymät ovat pienenemään päin, se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että levien määrä kohosi jälleen aivan liian suureksi tänä kesänä. Eikä se ollut mitenkään kaunis näky, kun enemmän tai vähemmän kirkkaat vesistöt peittyivät sakeasta, keltavihertävästä vellistä. Esteettisen haitan lisäksi levämassat pilaavat uimavedet sekä estävät veden käytön sauna- ja talousvetenä. Kuka meistä nyt haluaisi altistua mahdollisille allergiaoireille sekä maksa- ja hermomyrkyille, joita sinileväkukinnoissa elävät syanobakteerit tuottavat.
Meidän aikuistenhan on nyt vielä helppo ymmärtää ja hyväksyä tämä pakote pysyä poissa sinileväesiintymistä, mutta yritä nyt sitten selittää se sama lapsille, joiden päällimmäisenä mielenkiintona on päästä uimaan, kahlaamaan tai läträämään sinne hernekeitonväriseen veteen. Kiitokseksi selittelyistä ja yrityksistä saada uimapedon huomio kiinnittymään jonnekin toisaalle ei saa yleensä mitään muuta kuin itkua, huutoa ja potkimista, kun lasta joutuu jo ties monettako kertaa kantamaan pois levän peittämästä vedenrajasta.
Tietyllä tapaa tuntuu pahalta rajoittaa lapsen intoa leikkiä vedessä, kun itse muistaa nuorena saaneensa polskia ja mekastaa mielinmäärin rantavedessä – kunhan ei vaan uskaltautunut menemään liian kauas avovettä kohti. Mutta toisaalta silloin kun itse olin lapsi, sinilevästä ei vielä ollut muodostunut mitenkään suuren mittakaavan ongelma. Tuolloin ihmiset eivät myöskään tuntuneet olevan riittävän tietoisia siitä, minkälaista ravinnepäästö- ja leväpommia he olivat huomaamattaan kasaamassa Itämereen sekä sisävesiin.
Kuvan poika joutui kovasti pettymään, kun hän ei päässytkään kahlaamaan mereen sinilevien takia. Onneksi rannalle vienyt hiekkainen, pehmeä metsäpolku oli melkein yhtä kiva – ainakin siinä oli hauskaa ottaa juoksuaskeleita.
Rehevöitymiseen ei ole syyllisenä mikään tietty taho yksistään. Vastuunkantajia löytyy niin valtiolliselta taholta, yritysmaailmasta kuin maataloudenkin saralta. Myöskään tavalliset kansalaiset eivät voi täysin pestä käsiään tästä ympäristöhaitasta, tai paremminkin ympäristöongelmasta. Me pystymme nimittäin kulutusvalinnoillamme vaikuttamaan – vaikkakin tosin hyvin, hyvin marginaalisesti – miten paljon vesialueet jatkavat rehevöitymistään vastaisuudessa. Ylen sivuilla on ollut tehtävissä lyhyehkö sinileväjalanjälkitesti, joka antaa vinkkejä, millä tavoin kukin meistä voi vaikuttaa omilla valinnoillaan vesistöjen tilaan. Testi löytyy täältä.
Riippumatta siitä, ryhdymmekö heti muuttamaan tapojamme ja kulutustottumuksiamme, rehevöitymistä sekä sen taustatekijöitä ei kuitenkaan pystytä poistamaan helposti ja nopeasti. On syytä muistaa, että ravinteita on kulkeutunut vesistöihin suuria määriä vuosien ja vuosikymmenten saatossa, ennen kuin niiden aiheuttamiin haittavaikutuksiin havahduttiin kunnolla. Mutta muutos on aina hyvästä, etenkin jos sillä on mahdollista saada aikaan edes pieni hyvä teko. Ja paremmat mahdollisuudet muutokseen saavutetaan tietenkin silloin, jos riittävän moni ajattelee ja toimii sen puolesta samanaikaisesti.
Edistysaskeleita on otettu, mitä tulee Itämeren rehevöitymiseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Silti asian eteen löytyy yhä paljon tehtävää, mikä vaatii useita vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä, kestävän työrupeaman. Suojeluprojektit ja -päätökset koskettavat niin meitä täällä Suomessa kuin kansalaisia muissakin Itämeren rantavaltioissa. Ja vaikka tekisimme miten paljon hyvänsä merialueen yleistilan hyväksi, emme voi olla varmoja, saavutetaanko puurtamisella koskaan toivottua lopputulosta puhtaammasta vesistöstä. Vai onko tilanne ehkä jo täysin menetetty?
Toivon mukaan ei, mutta aikahan sen jossain vaiheessa sitten kertoo.
:)