Northern exposure

 Pieni kylä heräilee. 

 

 

Pieni kylä heräilee ja yhtä pienen koulun valot syttyvät pakkasaamun lyhdyiksi pellon laitaan.

Hipaisu lapsuusmuistoja koskettaa kasvojani yhdessä lumen kanssa, jota tuulee vaakasuoraan hiljaisella tiellä. On kuin Villi Pohjola ja ja Pieni talo preerialla jollain sympaattisella tavalla kohtaisivat juuri tässä, ja juuri nyt.

Kaivaudun syvemmälle tummansinisen parkani uumeniin, Joel Fleischmanin takille se ei ehkä vedä vertoja (ehkei mikään?) mutta minä olen nyt onnellinen sen untuvien suojissa.

 

Kävelen.

 

Kävelen, sanoin eilen miehelle kun mietimme päivän aikatauluja, auton aikataulua. Jos kerran meiltä johonkin voi kävellä, niin totta kai kävelisin.

Nyt kun askeleni vievät liukkaalla tiellä kohti kyläkoulua johon menen muutamaksi päiväksi töihin ja jota pieni tyttäreni käy, olen silmät ymmyrkäisinä ihmetyksestä. Miten upea valo, tuuli, maisema. Ja hiirenhiljaisuus.

 

Kuulun.

 

Se hetki, kun kaukana näkyvä auto lähestyy ja valot osuvat heijastimiin, joita minulla on liiallisuuksiin asti. Vaikea selittää, mutten ole pitkiin aikoihin tuntenut näin voimakkaasti kuuluvani johonkin kuin tähän, tänä myrskyisenä aamuna.

Sama tunne kun kierrän tuulista kylää kävelylenkeilläni ja juna pyyhältää ohi. Mietin miltä mahdan näyttää junasta katsottuna. Mitä ajattelevat ne, jotka huomaavat minut valkoiset kuulokkeet korvillani pysähtyneenä katsomaan ohi kiitäviä ihmisiä lumisen sänkipellon reunassa.

En osaa sanoa, miksi olen viime aikoina alkanut ajatella sitä. Mutta olen silloin ylpeä, jopa tuulipuvussani ja lapselta lainatussa väärän värisessä pipossa. Minä asun täällä. Täällä asun minä ja perheeni, ja me selviämme täällä.

Enkä ikinä, kiireisimpänäkään päivänä, kun jalkoja väsyttää ja olen varastanut hetken itselleni lenkin muodossa, en ajattele, että olisinpa tuossa junassa.

 

Paras aika?

 

Sanoin miehelle eräänä päivänä, että onkohan tämä ihmisen parasta aikaa, juuri tämä vaihe elämässä. Tuntee jo itsensä, hyväksyy itsensä ja tietää mihin kuuluu. Tai ainakin sen mihin haluaisi kuulua.

Hymyilen, kun muistelen hänen vastaustaan että elämä on ihmisen parasta aikaa, ja toivon että kaikessa hullunkurisessa kuuluisuudessaankin tuo mieheni käyttämä lainaus on totta.

 

Funny not as in funny-funny.

 

Silly things, funny little thoughts, mutta näitä mietin juuri nyt, ja jälleen huomenna aamulla kun askellan kohti kyläkoulua, jonka suurista ikkunoista näen miten isännänviiri liehuu kotipihassa vanhan viljamakasiinin edessä.

Niin kuin eilen, ja tänään, ja taas seuraavana päivänä kun maailma kiiruhtaa ohi ja pöllyttää lunta mennessään.

 

xxx,Farmer’s wife 

 

Ps. Usein niissä valkoisissa kuulokkeissani soi jotain tällaista, usko pois tai ehket voi uskoa mutta soi..

 

//www.youtube.com/embed/TTA2buWlNyM