Oma häpeä

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, mietin kehtaanko kirjoittaa ”omalla naamalla.” Jotenkin ajattelin, että ”mitä jos joku tuttu lukee tätä ja näkee kuinka paljon painan?” 

Moni ystäväni ja jokunen tuttukin tietää painoni suurinpiirtein ja yleensä reaktio on ”No, et kyllä varmaan paina.” En tiedä sanovatko kohteliaisuuttaan vai enkö heidän silmissä näytä sitten oikeasti siltä, että painoa on n.120kg. Kyllä minä näen elefantin peilissä, kun aamulla herään ja varmasti on yli 100kg painoa. Eihän se luku minua määrittele, mutta kauhistuttaahan tuommoista kirjoittaa saati sitten sanoa jollekkin päin naamaa.

Olin lapsena pullukka, mutta hoikistuin teini-iässä ja urheilin, silti pidin itseäni lihava, vain koska satuin nyt olemaan vähän isompi kuin ystäväni. Näin jälkeenpäin kun katson kuvia itsestäni teininä en missään nimessä ole lihava niissä, oikeasti todella sopusuhtainen nuoren naisen alku.

Sitten tapasin mieheni, olin 15 ja harrastukset jäivät, senkin takia että opiskelin naapurikapungissa ja mieheni asui siellä. Ensin elettiin vaan rakkaudella ja sitten sen jälkeen onkin painoa tullut varmasti se 50-60kg yhdeksässä vuodessa. 

Ihailen niin heitä jotka uskaltavat omina itsenään kirjoittaa kamppailustaan painon kanssa ja tarkoitan juurikin heitä, jotka kuuluvat tähän 100+ ryhmään. Ehkä minäkin vielä rohkenen. Enkä oikeasti edes ole sellainen ihminen jota hetkauttaisi muiden mielipiteet, mutta painokin on arka aihe. Vaikka siitä itse voi vitsailla hyvässä hengessä, niin ehkä pelkään, että joku muu sanoo jotain, enkä kestä sitä.

Muutaman kerran saanut kuulla painostani, myös aikuisena ja siinä on maltin menetys ollut lähellä. Nielin kuitenkin raivoni, kävelin pois ja itkin koko loppupäivän ja silti jouduin kohtaamaan tämän haukkujan joka päivä vielä vuoden ajan tapahtuneen jälkeen. Onneksi ei tarvitse enää nähdä ja toivonkin, ettei koskaan enää törmätä.

Ehkä vielä joku päivä saan rohkeutta ;)