Olen todella iloinen ja tunnen itseni henkisesti hoikemmaksi, tiedän, ettei sieltä mitää huimaa ole hävinnyt, (en omista puntaria, mutta satunnaisesti törmäilen niihin muualla) mutta NIIN HYVÄ FIILIS! Vaikka eilen valvottuani, olin vanhojen tapojeni mukaan menossa koko ajan jääkaapille, mutta käännyin ja otin vesilasin.

Mikron päällä on kasa suklaapatukoita… Hui, suklaan aromi herahti suuhun kun kirjoitin tuon seksikkään sanan, suklaapatukka… HYH! Pois se minusta. No, opinpahan vähän itsekuria. Pyysin kyllä miestäni piilottamaan ne minulta, mutta luulen, että yritän etsiä niitä sitten tuolla ”päivä 10” tienoilla, niin parempi kun ovat vaan esillä… syötän ne lapsille. Itsehän en ole näitä namusia ostanut, vaan äitini raahasi niitä tänne… 

Äitini on se joka monesti kommentoi painoani, rakentavasti, mutta… ottaa se silti päähän ja hän kuitenkin aina raijaa tänne karkkia, pullaa ja keksejä. Minähän en koskaan osta pullaa ja keksejä, koska söisin kaikki itse.

Äitini aloittaa: ”Isän kanssa ajattelimme, että jokaisesta pudotetusta kilosta…jotain jotain jotain” aina sama laulu ja sillon en innostu yhtään mistään, kun sillon ei tunnu, että tekisin sen itseni takia. Älkää käsittäkö väärin, minulla on ihanat vanhemmat, mutta joskus heidänkin on pakko mokata ja tämä on se missä minulla hirttää kiinni. Kerran laihduttaminen kaatui siihen kun olin jo vauhdissa ja sitten tuli näitä ehdotuksia miten kannattaa tehdä. Minun projektini, olikin yhtäkkiä yhteinen perhe projekti. Tällä kertaa en ole kauheasti mainostanut aikeitani, ehkä saan tehdä sen tällä kertaa rauhassa ja omaan tyyliin, itseni takia. Kyllä minä sitä apua ja tukea pyydän kun sitä tarvitsen.

Olen sellainen ihminen, että jos minua käsketään, pakotetaan tjm. niin yleensä en sitä tee, sama oli jo tarhassa ja siitä en ole näin aikuis iälläkään päässyt eroon. Kyllä minä töissä teen, saahan siitä rahaa 😀

Asia vähän karkasi, mutta kaikesta huolimatta HUIPPU FIILIS! Kyllä tämä tästä lähtee.