Niin lähellä mutta niin kaukana

 

Mun päähän ei paljoa muuta mahdu tällä hetkellä pyörimään kuin vauva. Tänään on enää kaksikymmentä yötä nukuttavana (jos vaan mahdollista, haha) ja sitten meillä on vauva. Vauva! Meidän tekemä oma pieni lapsi. Ihminen, joka on täydellisen riippuvainen meistä, hänen vanhemmistaan. Rakkaus ja kiintymys masussa potkivaa pikkuista kohtaan on nyt jo niin suurta, että ihan pelottaa millaiseksi se tästä vielä kasvaa, kun päästään tutustumaan toisiimme.

Välillä sitä on jopa pystynyt unohtamaan olevansa raskaana, mutta tässä loppuvaiheessa se on ollut aika mahdotonta – sekä fyysisistä että henkisistä syistä. Mahaa ei voi olla huomaamatta, onhan se menossa mukana ja vähän tiellä koko ajan ja joka hetki joku vauvaan liittyvä asia putkahtaa mieleen. Kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa 😀

Ollaan Simon kanssa huomattu, että aivot käsittelee vauvan olemassaoloa hassusti. Usein lasta odottaessa puhutaan, että ”sitten kun se vauvaa syntyy” tai ”kun vauva on täällä sitten parin kuukauden päästä”. Mekin ollaan puhuttu ja ajateltu näin. Sitten yksi päivä sitä vaan tajuttiin, että hyvänen aika, se vauvahan on täällä koko ajan! Hän on kulkenut mun mukana jo 254 päivää. Meidän kodin äänet, meidän puhe, musiikki, telkkariohjelmien äänimaailma, Vilin haukahdukset ja muut elämän äänet ei olekaan pikkuiselle uutta sitten kun kotiudutaan sairaalasta. Myös syömieni ruokien makumaailma on tullut vauvalle tutuksi. Toki minä ja vauva ollaan vielä tavallaan fyysisesti yksikkö, joka liikkuu joka paikkaan yhtenä ihmisenä. Silti, hän on täällä meidän maailmassa jo, melkein käsin kosketeltavissa mutta ei kuitenkaan.

Vielä vajaat kolme viikkoa vauva on niin lähellä, mutta niin kaukana. Pian nähdään <3

 

Kuvat: Johanna Rontu