Synnytyskertomus

Vihdoin sain tämän kirjoitettua loppuun, pari viikkoa siinä meni. Mietin jo, että kohta saattaa yksityiskohdat alkaa unohtua ja olisi ihana saada ikuistettua kaikki mahdollinen synnytyskertomukseen. Tässä on niin monesti kuullut synnytyksistä jutellessa, kuinka äitejä harmittaa kun asiat unohtuvat eikä niitä ole kirjoittanut muistiin. No nyt on : )

Heräsimme torstaina 11.10.2018 klo 5:30, sillä meillä oli sovittuna elektiivinen sektio Espoon sairaalassa ja siellä tuli olla paikalla klo 7:00. Olin soittanut osastolle edellisenä päivänä kysyäkseni synnytyspäivän aikataulua ja selvisi, että olemme ensimmäiset sektiojonossa. Oltiin siihen oikein tyytyväisiä, sillä synnytystä ei tarvitsisi odotella koko aamupäivää, saataisiin vauva jo aamulla syliin ja minun palautuminen pääsisi alkamaan. Jännää!

Olin saanut luvan syödä iltapalan edellisenä iltana klo 24 mennessä ja aamulla sai ainoastaan juoda vähän vettä sekä synnytystapa-arviosta mukaan annetun hiilihydraattijuoman, rasvaa tai proteiinia ei saanut nauttia ennen leikkausta. Ennen sängystä nousua piti myös vetäistä tukisukat jalkaan estämään turvotusta ja vähentämään veritulppariskiä. Otin myös vikat kännykkäkuvat masusta sekä kuvasin lyhyen videon aamun tunnelmista, koska niitä on varmasti ihana katsoa myöhemmin. Olimme muuten pohtineet, että pitäisi saada päivän lehti talteen, kuten syntymäpäivänä on tapana. Kuin ihmeen kaupalla juuri tuona torstaiaamuna postiluukusta tipahti päivän Metro- lehti!

Lähdimme ajamaan sairaalalle tasan klo 6:30 ja olimme perillä parkkihallissa muutamaa minuuttia vaille seitsemän. Simo otti meidän sairaalakassit takakontista, suuntasimme hissiaulaan ja siitä neljänteen kerrokseen synnytysosastolle. Katselin itseäni vielä hissin peilistä viimeistä kertaa raskausmasun kanssa. Innostuksen rinnalle alkoi pikkuhiljaa nousta selkeästi jännitystä. Vaikka en pelännyt sektiota, niin esimerkiksi lähestyvä epiduraalin laitto koputti takaraivossa. Mitä jos se ei onnistukaan ja lääkäri joutuu pistämään monta kertaa? Mitä jos puudutteen vaikutus lakkaa kesken operaation? Onneksi jännitin turhaan, mutta eihän sitä voinut vielä tässä vaiheessa varmaksi tietää.

Ilmoittauduimme respassa ja jäimme odottamaan kätilöä aulaan. Ensin meitä tuli tervehtimään kätilöharjoittelija ja pian myös sektiokätilö. Juteltiin tovi sen hetkisistä fiiliksistä sekä käytiin synnytystoivelistani läpi. Yksi toiveisiini kirjaamani kohta oli ”Ei harjoittelijoita” ja se sai mut jotenkin sisäisesti nolostumaan tajuttuani harjoittelijan lukevan listan kohta läpi. Onneksi kerkesin lisäämään kiellon perään lisätekstin ”esim. haavan ompelussa jne.” ennen listan ojentamista kätilöille. En vaan halunnut lisästressiä siitä, että saako ehkä ekoja kertoja ompeleita parsiva harjoittelija suljettua haavani siististi ja siksi minulla oli kyseinen kielto toiveissani – en vain ollut tajunnut tarkentaa sitä.

Meidät ohjattiin huoneeseemme ja sain leikkausvaatteet puettavaksi. Kätilöt vielä tarkistivat, että onko minulle ok, että he toimivat tiiminä synnytyksessäni – tämä liittyi tietysti siihen toivelistaani. Vastasin, että toki se käy ja että kammoksun vain ajatusta harjoittelijoista osallistumassa itse leikkaukseen. Klo 7:50 minua lähdettiin saattamaan leikkaussaliin ja Simo jäi odottelemaan huoneeseen. Tukihenkilö kun pääsee leikkaussaliin vasta, kun äiti on valmisteltu siellä kokonaan eli kaikki härpäkkeet on kytketty ja puudutteet pistetty.

Olisi ollut lohduttavaa, jos Simo olisi saanut olla mukana epiduraalin laitossa, sillä se taisi olla mulle se kaikista vaikein hetki. Lisäksi olin kuullut myös kanyylin laiton olevan leikkaussalin tapahtumista kivuliain juttu ja kyllähän se nippasi, muttei kovin pahasti. Pelkäsin etten pysy paikallani, jos epin pisto sattuu. Onneksi ensin pistettiin puudutepiikki, joka sitten tuntuikin aika mukavasti. Tukenani ollut ihana kätilö piti minusta kiinni rauhoittavasti jutellen istuessani leikkauspöydän reunalla ja anestesialääkäri sai epiduraalin laitettua kerralla. Pisto ei onneksi sattunut ollenkaan, tunsin ainoastaan painetta. Sain ohjeet, että jos tunnen toispuoleisia tuntemuksia tai jos tunnen kipua, minun pitää sanoa heti. Oli jotenkin kuumottavaa siinä jännityksessä ”ohjata” lääkäriä ja kertoa mitä tuntuu ja missä. Ensin paineen tunne oli ihan toispuoleisesti vasemmassa lonkassa ja kerroin siitä, jolloin lääkäri teki jotain ja paineen tunne muuttui tasaiseksi koko lantion alueelle. Tärisin kauttaaltaan jännityksestä, mutta onneksi hoitaja piti minut paikallani ja puudute saatiin laitettua. Jännitys aiheutti myös huteran olon ja valmiiksi matala verenpaineeni ei auttanut asiaa.

Sen jälkeen siirryin pöydälle makuuasentoon ja aloin pikkuhiljaa tuntea kihelmöintiä jaloissa. Kasvojeni eteen asetettiin kangas, jotta minä ja Simo ei nähdä leikkausalueelle. Pöytää kallistettiin vähän vasemmalle, jottei kohtu päässyt painamaan selän isoja verisuonia. Tässä välissä laitettiin myös katetri sekä verenpaine- ja saturaatiomittarit. Tunsin vieläkin voivani vähän heikosti ja kuulinkin anestesialääkärin sanovan ettei verenpaineeni näytä yhtään hyvältä – alapaine oli tippunut neljäänkymppiin. Sykkeeni oli kuitenkin hyvä ja muistan hoitohenkilökunnan pohtineen mistä mahtaa olla kyse. Tässä vaiheessa päädyttiin vaihtamaan verenpaine- ja saturaatiomittarit oikeasta kädestä vasempaan käteen, jotta lukemat saataisiin toisesta kädestä. Tämä aiheutti sen, että vasemman käden kanyylin kautta annetut lääkkeet ja nesteet eivät päässeet tippumaan oikeaan tahtiin, sillä verenpainemittari puristi käsivarttani minuutin välein. Niinpä sain kanyylin myös oikeaan käteen. Onneksi sen laitto ei sitten tosissaan ollut niin kamalaa kuin olin etukäteen kuullut.

Tässä säädössä kesti aika kauan ja tarvitsin vielä jotain ilmeisesti verenpainetta nostavaa lääkettä, jotta olotilani saatiin kohdalleen. Siinä makoillessa kerkesi alkaa miettiä kaikenlaista, kun kuulin toisen anestesialääkärin vielä sanovan ”Nyt pitää alkaa jo tapahtua ja saada leikkaus käyntiin”. Aloin uudelleen jännittämään epiduraalin vaikutuksen kestoa, jos leikkausvalmistelut venyisivät vielä lisää. Onneksi minulle kuitenkin laitettiin epiduraali eikä spinaali, joka olisi ymmärtääkseni ollut vaikutukseltaan lyhytkestoisempi. Yhtäkkiä olotilani muuttui huterasta normaaliksi ja Simokin ilmestyi vierelleni. Odotettua pidemmäksi venynyt odottelu yksin meidän huoneessa oli ollut hänellekin vähän jännä paikka.

Puudutteen vaikutus testattiin vielä kertaalleen sivelemällä jääkylmällä vanutupolla ensin vertailuksi poskeani ja sen jälkeen vatsan aluetta. Tunsin vatsalla sivelyn mutta en kylmyyttä kun taas poskella tunsin myös kylmyyden. Homma siis toimi kuten pitikin ja kaikki oli valmista pikkuisen syntymään! Muistan, kuinka leikkaava lääkäri sanoi myös, että nyt voi laittaa musiikin päälle ja radiosta alkoi soida Mejan All ’Bout Money :D Sitten keskittyminen kohdistuikin jo ihan muihin juttuihin, joten emme millään muista mikä biisi soi vauvan syntymän hetkellä.

Leikkaus alkoi ja aiemmin kokemani kropan jäätävä tärinä oli tehnyt paluun. Se oli kuulemma puudutteen vaikutusta. Hampaat kalisi yhteen ja yläkroppa heilui vaikka en ollut yhtään kylmissäni – tästä muistin kyllä lukeneeni etukäteen, joten en säikähtänyt tärinää. Olin vain todella onnessani siitä, ettei puudute ollut noussut kaulaan asti aiheuttamaan tunnetta hengityksen lamaantumisesta vaan tunnottomuus pysyi rinnan alapuolella. Se on harvinainen, mutta mahdollinen tunne epiduraalin kanssa.

Tunsin, kuinka ensimmäinen viilto painui alavatsan ihoon. Olin ihan ihmeissäni siitä, kuinka paljon tunsin! Kipua ei ollut ollenkaan mutta tunsin kaiken muun: viillot, painelut, vetämiset, paineen, vatsan heilumisen, kohdun tyhjentymisen vauvan tultua ulos ja eri kerrosten ompeluiden kiristelyt. Samaan aikaan todella hurja, mutta myös mielenkiintoinen kokemus olla hereillä isossa leikkauksessa. Ymmärrän, että joillekin se voi kuulostaa aivan järkyttävältä mutta itse en ole pelännyt sektiota ja hereillä oloa oikeastaan ollenkaan, toki jännitin sitä jonkin verran.

Ensimmäisestä viillosta kului reilusti alle kymmenen minuuttia kun kuulimme vauvan parkaisun. Samalla omatkin tunteet ja jännitys purkaantuivat ja itkin ihan hervottomana. Muistan, kuinka vaikealta itkeminen tuntui keskivartalon ollessa ”tunnoton” ja haukoin henkeä ilman vatsalihasten tukea. Oma ääni kuulosti oudolta enkä pystynyt hallitsemaan sitä ollenkaan.

Johnny tuotiin heti näytille ja vietiin sitten nopeaan putsaukseen ja tarkistukseen sivupöydälle. Parin minuutin päästä hänet tuotiin paitani alle köllöttelemään ihokontaktiin ja siinä me oltiin ekaa kertaa yhdessä koko perhe. Sain pitää Johnnyn rinnalla koko leikkaushaavan kiinniompelun ajan – kuten olin kirjannut synnytystoiveisiini. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun pikkuisen kädet koskettelivat ja tutkivat kasvojani ensimmäistä kertaa.

Koko synnytys meni niin hienosti ja olen siitä todella onnellinen. Ihanat hoitajat kävivät vuorotellen rauhoittelemassa ja kysymässä vointia koko operaation ajan ja Simon läsnäolo oli kaikin puolin todella tärkeää. Ennen kotiutumista käydyssä synnytyskeskustelussa annoin kokemukselleni arvosanaksi täydet kymmenen pistettä, koska olin siihen niin tyytyväinen. ”Kamalinta” mitä synnytyksessä tapahtui, taisi olla epiduraalin laittamista edeltänyt koko kroppaa tärisyttänyt jännitys ja synnytystä seuraavien päivien aikana tehtävä kohdun painelu.

Synnytyksen jälkeen siirryttiin heräämöön, jossa saimme olla koko perhe. Siellä kului aikaa hieman suunniteltua enemmän, sillä jälkivuodon epäiltiin olevan liian suurta. Kerroin hoitajille, että alavatsani oikealle puolelle sattuu todella paljon sekä kohtua painellessa (painelua tehdään sektion jälkeen useana päivänä, jotta voidaan tarkistaa kohdun supistumisen eteneminen sekä vuodon määrä ja laatu) että myös ilman kosketusta. Ensin tätä ei tunnuttu otettavan ihan niin vakavasti, mutta pian huomattiin, etten millään kestä painelun aiheuttamaa kipua ja verta näytti tulevan aika paljon. Kuulin hoitajan jo tilaavan kaksi pussia verta varmuuden vuoksi. Onneksi lopulta selvisi kaiken olevan kunnossa ja menettämäni verimäärä oli normaalin rajoissa. Kohtua piti kuitenkin pystyä edelleen painelemaan useamman kerran tunnissa ja se teki todella kipeää, joten sain kanyylin kautta lisää puudutetta. Se kuitenkin vaikutti vähän toispuoleisesti puuduttaen myös vasemman jalkani kokonaan, mutta se ei onneksi ollut vakavaa. Kun kohtua oli saatu paineltua tarpeeksi ja uuden puuduteannoksen vaikutus oli hävinnyt, pääsimme omaan huoneeseemme noin viiden tunnin heräämössä olon jälkeen.

Loppujen lopuksi vietimme sairaalassa neljä yötä ja kotiuduimme maanantai-iltana. Olin jo etukäteen toivonut, että saisimme olla sairaalassa opettelemassa uusia juttuja kätilöiden hellässä huomassa niin kauan kuin koemme tarpeelliseksi ja onneksi näin myös tapahtui. Koko Espoon sairaalan synnytysosaston hoitohenkilökunta oli aivan ihanaa ja saimme todella paljon tukea ja neuvoja esimerkiksi imetyksen kanssa. Sairaalassa vietetty aika uuden perheenjäsenemme kanssa oli ihana once in a lifetime– kokemus ja joka kerta katsellessani sairaalassa otettuja kuvia, mieli muuttuu onnellisen haikeaksi. Se kertonee, että kokemus oli onnistunut ja synnytyksestä jäi hyvät muistot. <3

Kiitos, että jaksoit lukea meidän synnytyskertomuksen vaikka tästä tulikin aikamoinen romaani, halusin vain saada kaiken mahdollisen kirjoitettua muistiin. Olen myös saanut kiitos -viestejä siitä, että olen puhunut somessa avoimesti elektiivisestä sektiosta synnytystapana ja haluankin jatkaa avoimuuttani siihen liittyen ja auttaa muuttamaan maassamme vallalla olevaa vanhanaikaista ajattelumallia, jonka mukaan naisella ei tunnu olevan oikeutta päättää vartalostaan ja synnytystavastaan ilman absurdia taistelua lääkäreiden ja kätilöiden kanssa pelkopolikäynneillä juosten.

Täällä jatketaan tätä ihmeellistä uutta elämää reilun pariviikkoisen Johnnyn kanssa <3 Tänään muuten lähetetään Maistraattiin lomake hänen uudella nimellään varustettuna! Tarkoituksena on pystyä pitämään nimi salassa nimiäisiin asti, toivottavasti onnistutaan : )