En haluaisi olla feministi

Katsoin eilen Yle Areenasta muutaman jakson Kolmekymppiset-sarjaa, ja sain sieltä paljon ajateltavaa. Samaistuin todella paljon siihen, kuinka tuntuu, että elää jotenkin eri elämänvaihetta kuin muut samanikäiset ihmiset ympärillä. Se on raskasta, ja se on myös yksinäistä, sillä vaikka on onnellinen muiden unelmien täyttymisestä ja perheestä ja avioliitoista, on se kaikki itselle niin kovin kaukaista ja hyvin erilaista kuin se, mitä omalta elämältään haluaa…

Miten Kolmekymppiset ja tämän tekstin otsikko sitten liittyvät toisiinsa? Miksi en haluaisi olla feministi? Sarjan viidennessä jaksossa toinen päärooleista toteaa seuraavanlaisesti:

”En tahdo joutua feministin rooliin. Typerän systeemin vuoksi täytyy puolustautua ja samalla muutun hysteeriseksi naiseksi. – – Ärsyttää, että puolensa pitäminen koetaan hysteriana.”

Se on rasittavaa. Turhauttavaa. Raivostuttavaa. En haluaisi olla feministi, sillä haluaisin, että sitä ei tarvittaisi. Että minua ei jatkuvasti katsottaisi alaspäin sen takia, että olen sattunut syntymään naiseksi. Että minun kehoni olisi minun omani, eikä yhteiskunnalla olisi siihen sellaista valtaa kuin sillä juuri nyt on. Ei ihme, että feministejä pidetään vihaisina, sillä ainakin minua epäoikeudenmukaisuus risoo. Ihan. Koko. Ajan.

Ja minulla on vielä helppoa, sillä kannettavanani on ainoastaan sukupuoleni, joka vieläpä sattuu olemaan toinen siitä kaksinapaisesta järjestelmästä, jonka esimerkiksi Suomen valtio passeissansa tuntee. Siitä huolimatta olen ärsyyntynyt ja vihainen. Niin omasta puolestani kuin ennen kaikkea niiden kaikkien puolesta joita rakenteet syrjivät vielä enemmän, joita tämä koskettaa vielä syvemmin.

Siksi olen feministi, vaikka en haluaisi. Siksi, koska me tarvitsemme feminismiä voidaksemme elää maailmassa, joka olisi hyvä kaikille.