Connection, And How To Love a Stranger – Yhteyden tunne, ja miten rakastua tuntemattomaan ihmiseen

One of my closest friends is making a short film about daring greatly. I am helping her with her crowdfunding campaign. She asked me to talk in her video about how I as an actress dare greatly, and this inspired me to write this blog post. 

I might see my acting partner for the first time when I go on set to shoot a film with them, but in the story we have a specific relationship and the characters have often known each other for a long time. I have to be able to look deeply into their eyes, and be vulnerable in front of them and everyone on set. The camera comes so close that it sees my bare soul living in the character, and the character living in me. I am revealing my deepest secrets without saying them out loud. This, to me, is daring greatly. 

At the same time, acting is very liberating. I am allowed to feel whatever comes up. Actors feel real emotions in imaginary circumstances. In real life, we label emotions into categories of ”negative” = bad, unwanted, and ”positive” = good, wanted emotions. We beat ourselves up for the bad ones and try not to feel them. And yes, in a film, the character might also try to suppress or hide emotions, but behind his/her mask, he/she is still feeling them, just as in real life. And that’s what makes it all the more interesting to watch, when the character is struggling and fighting against showing or feeling their emotions, because that is human and we as human beings identify with that. 

All of you Finnish people remember Nokia’s slogan ”Connecting people”. Well, acting, like real life, is all about connection. The need for connection is what drives us in our everyday life. It is a basic human need, to feel connected to another person. Connection makes us both vulnerable and strong at the same time. The need for connection makes us dare greatly, and daring greatly makes us achieve things we never imagined could be possible. We find love, we discover, we go for adventures, and we win ourselves. 

Finding connection is also how an actor is able to love a stranger that is playing his/her wife/husband/girlfriend/boyfriend/love interest. Casting directors are great at matching people who have chemistry between them, but actors still need to be brave enough to connect with each other and bare themselves psychologically. How do you instantly create a relationship that seems like you have been together for years, if you only just met? 

A friend gave me a great piece of advice over a year and a half ago that has worked for me. When I look at my scene partner, I look for one specific thing that I could love about them. It could be something in their looks, little things that they do, the way they look at me or people, the way they talk or listen, what they say, or their essence. There is always at least one, but usually more, lovable thing(s) in every single one of us. What also always helps me is a sense of curiosity, trying to find out the other person’s secret(s) in my mind. All of us have secrets that make us fascinating as people, and there are always more discoveries to make. 

One director that I worked with created intimacy between my acting partner and I through the following exercise. We met that day on set. She asked us to sit facing each other, knees touching each other, and look into each others eyes for four minutes in silence. It is amazing how many emotions you go through and how much you see in another person’s eyes in four minutes. Then she asked us to keep sitting there and to tell each other about our first love. As she did this, she exited the room to give us privacy. Vulnerability at its best. For some this might be too much, but the director did not push us, and was very discreet. It felt like a safe space, and really looking at the other person and sharing something private created an instant feeling of knowing the other person. 

I could write about this all day, but it has been a long post already. Maybe you’ll be inspired by this post and say hi or smile to a stranger today, just to fulfill your and their need for connection. It doesn’t have to be bigger than that, and it can already make you smile inside. 

_____________________________________________________________________

 

Yksi läheisimmistä ystävistäni tekee lyhytelokuvaa uskaltamisesta rohkeasti. Autan häntä hänen rahoitusvideonsa tekemisessä. Hän pyysi minua puhumaan videossaan siitä, miten minä näyttelijänä uskallan rohkeasti, ja tämä inspiroi minua kirjoittamaan tämän blogipostauksen. 

Saatan tavata vastanäyttelijäni ensimmäistä kertaa mennessäni kuvauspaikalle kuvaamaan elokuvaa heidän kanssaan, mutta tarinassa meillä on tietty suhde ja roolihahmot ovat usein tunteneet toisensa jo pitkään. Minun täytyy pystyä katsoa syvälle heidän silmiinsä ja uskaltaa olla haavoittuva heidän edessään, ja myös kaikkien muiden kuvauspaikalla olevien ihmisten edessä. Kamera tulee niin lähelle, että se näkee paljaan sieluni, joka elää roolihahmossa, ja roolihahmon, joka elää minussa. Paljastan syvimmät salaisuuteni sanomatta niitä ääneen. Tämä on minulle uskaltamista rohkeasti. 

Näytteleminen on samalla hyvin vapauttavaa. Saan tuntea mitä tahansa minussa nouseekin esille. Näyttelijät tuntevat aitoja tunteita kuvitteellisissa tilanteissa. Tosielämässä leimaamme tunteet ”negatiivisten” = huonojen, ei-toivottujen, ja ”positiivisten” = hyvien, toivottujen tunteiden kategorioihin. Syyllistämme itseämme huonojen tunteiden tuntemisesta ja yritämme olla tuntematta niitä. Ja kyllä vain, elokuvassakin roolihahmo saattaa yrittää tukahduttaa tai kätkeä tunteensa, mutta hän tuntee ne edelleen naamionsa takana, aivan kuten oikeassa elämässäkin. Ja se tekee siitä vielä paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa, kun roolihahmo kamppailee ollakseen näyttämättä tai tuntematta tunteitaan, koska se on inhimillistä ja me ihmisinä samaistumme siihen. 

Kaikki suomalaiset muistavat Nokian sloganin ”Connecting people” – suomalaisittain käännettynä ”Yhdistää ihmiset”. Näyttelemisessä, kuten oikeassa elämässäkin, on kyse yhteyden tunteesta. Yhteyden tunteen tarve ohjaa meitä jokapäiväisessä elämässämme. Yhteyden tunne toiseen ihmiseen on ihmisten perustarve. Yhteyden tunne saa meidät sekä haavoittuviksi että vahvoiksi samalla kertaa. Yhteyden tunteen tarve saa meidät uskaltamaan rohkeasti, ja rohkeasti uskaltaminen saa meidät saavuttamaan asioita, joita emme olisi ikinä uskoneet mahdollisiksi. Saamme rakkautta, teemme keksintöjä ja yllättäviä havaintoja, lähdemme seikkailuun, ja voitamme itsemme. 

Yhteyden hakeminen on myös se keino, jolla näyttelijä pystyy rakastamaan tuntematonta ihmistä, joka esittää heidän miestään/vaimoaan/poikaystävää/tyttöystävää/ihastuksen tai rakkauden kohdetta. Roolittajat ovat hyvin taitavia laittamaan yhteen näyttelijöitä, joiden välillä on kemiaa, mutta näyttelijän täytyy silti olla tarpeeksi rohkea luodakseen yhteyden vastanäyttelijäänsä ja paljastaa itsensä psykologisesti. Miten on mahdollista luoda hetkessä ihmissuhde, joka näyttää siltä, että olisitte olleet yhdessä jo pitkään, jos tapasitte juuri äsken? 

Eräs ystäväni antoi minulle yli puolitoista vuotta sitten hienon vinkin, joka on toiminut minulla. Kun katson vastanäyttelijääni, etsin yhden tietyn tarkan asian, jota voisin rakastaa tässä ihmisessä. Se saattaa olla jotakin hänen ulkonäössään, pienissä asioissa joita hän tekee, tavassa jolla hän katsoo minua tai ihmisiä, tavassa jolla hän puhuu tai kuuntelee, siinä mitä he sanovat, tai heidän olemuksessaan. Joka ikisessä ihmisessä on vähintään yksi, mutta yleensä useampia rakastettavia asioita. Minua auttaa aina myös uteliaisuus. Yritän selvittää mielessäni vastanäyttelijäni salaisuuden tai salaisuuksia. Jokaisella meistä on salaisuuksia, jotka tekevät meistä ihmisinä kiehtovia. Aina on tilaa uusille yllättäville löydöksille. 

Eräs ohjaaja, jonka kanssa työskentelin, loi läheisyyden tunteen minun ja vastanäyttelijäni välille seuraavan harjoituksen avulla. Tapasimme sinä päivänä kuvauspaikalla. Ohjaaja pyysi meitä istumaan vastakkain, polvet koskien toisen polvia, ja katsomaan toisiamme silmiin hiljaisuudessa neljän minuutin ajan. On uskomatonta, miten monia tunteita voi käydä läpi ja miten paljon voi nähdä toisen ihmisen silmissä neljän minuutin aikana. Sitten hän pyysi meitä istumaan edelleen vastakkain ja kertomaan toisillemme ensirakkaudestamme. Joillekin tämä saattaisi olla liikaa, mutta ohjaaja ei painostanut meitä ja oli hyvin hienotunteinen. Se tuntui turvalliselta, ja toista ihmistä todella silmiin katsominen ja henkilökohtaisen asian jakaminen loi välittömän kokemuksen siitä kuin tuntisin tämän ihmisen. 

Voisin kirjoittaa loputtomiin, mutta tämä on jo nyt pitkä postaus. Ehkäpä inspiroidut tästä tekstistä ja sanot hei tai hymyilet tuntemattomalle ihmiselle tänään, vain täyttääksesi oman ja hänen yhteyden tunteen tarpeen. Sen ei tarvitse olla sen suurempi ele ja se voi jo saada sinut hymyilemään sisäisesti.