Halloween

BOO!

Halloween was last weekend. I wasn’t planning to do anything in particular, but I ended up going out with a couple of friends on both Friday and Saturday. I went to see a stand-up comedy show on Friday, and for dinner and a drink on Saturday. The bars were filled with people in amazing costumes. I only had a mask, but I saw a Star Wars Stormtrooper, a woman in a Marie Antoinette style costume who even had her facial and hand gestures spot on, Mario, a shark, a monkey, astronauts, Thor, Superman and superwoman, a mummy, and skeletons with amazing face paints, just to name a few. Later on I realized, why did I not take pictures (again!)?? In any case, it was a pretty fantasylike situation, being surrounded by all these characters. I don’t think there was a single person there without a costume on Saturday. 

All of this made me think. Halloween seems to be a good excuse for people to let loose and let their inner child come through. At work and in everyday life most of us put on the ”adult” face and the ”adultlike” behavior in our physicality and interaction with others. I’ve done that too, and still often do, but I’ve realized that life is a lot more fun when you allow yourself to be a bit silly and don’t take yourself too seriously. Believe it or not, you can be both smart and childish. And I don’t mean being childish as in not taking responsibility or doing stupid things that you might regret later on or that might hurt other people’s feelings. I mean allowing your inner child as in that little one inside of you who is vulnerable, honest, open, playful, curious, silly, loving and lovable, to be seen. I was afraid to show that side of me for quite a while, but I feel like when I began letting that little one shine through my adult self,  I started being happy and drawing more and more good people and good situations to my life. Sometimes it takes courage to allow yourself to be a kid. At least for actors it’s more acceptable than for many other people. We get to play and imagine for a living! But even actors often take themselves very seriously. I know I used to. For some that may work. I think that for many, it’s a need to prove something to the world, and a shield to protect your true self and not be vulnerable. That’s what I think it was for me anyway. Besides, if you’re not having fun, why would you be in this profession?? The competition is so fierce and the chances of making it are so slim that if your passion and love for the craft, along with a balanced life, are not there, it’s too easy to crash and burn. I think that for the same reason, it’s also important to have other passions besides acting, and to find reasons other than money or fame for being in this industry. Let’s enjoy this life while we’re in it! Let’s feel alive instead of just being alive. 

All of this, again, is just my opinion. I could be wrong! What do you think?

________________________________________________________________

PÖÖ!

Viime viikonloppuna oli Halloween. En suunnitellut tekeväni mitään ihmeempää, mutta päädyinkin viettämään iltaa eri ystävien kanssa sekä perjantaina että lauantaina. Kävin stand-up-komediakeikalla perjantaina ja illallisella ja drinksulla lauantaina. Baarit olivat täynnä mitä upeammin pukeutuneita ihmisiä. Minulla oli vain naamari, mutta näin Tähtien Sodan Imperiumin iskujoukkojen sotilaan, naisen Marie Antoinette-tyylisessä puvussa, jonka käsien ja kasvojen liikkeetkin olivat huolella roolihahmon mukaan harkittuja, Marion, hain, apinan, astronautteja, Thorin, Teräsmiehen ja Teräsnaisen, muumion ja luurankoja, joiden kasvot oli maalattu upeasti, ihan v ain nimetäkseni muutamia. Myöhemmin tajusin, että miksi ihmeessä en taaskaan ottanut kuvia?? Näky oli joka tapauksessa aikamoisen fantasiamainen. Baarissa ei tainnut olla ainuttakaan ihmistä joka ei olisi pukeutunut naamiaisasuun. 

Halloween tuntuu olevan hyvä tekosyy vaihtaa vapaalle, irroitella, ja antaa sisäisen lapsemme hiipiä ulos kuorestaan. Useimmat meistä laittavat töissä ja jokapäiväisessä elämässä ”aikuisen” naamarin kasvoille ja ”aikuismaisen” käytöksen kehonkieleen ja vuorovaikutukseen.  Näin olen myös minä itse usein tehnyt ja teen edelleen, mutta olen tajunnut, että elämä on paljon hauskempaa, kun antaa itselleen luvan olla hiukan höpsö eikä aina ota itseään niin vakavasti. Usko tai älä, voit olla sekä fiksu että lapsekas. Enkä tarkoita lapsekas siinä mielessä, että et ottaisi vastuuta tai tekisit typeriä asioita joita voit katua myöhemmin tai jotka voivat loukata muita. Tarkoitan, että annat sisäisen lapsesi, joka on se pikku-ukko sisälläsi, joka on herkkä, rehellinen, avoin, leikkisä, utelias, höpsö, rakastava ja rakastettava, loistaa läsnäolollaan. Pelkäsin pitkään näyttää sitä puolta itsestäni, mutta minusta tuntuu, että kun annoin tuon kyseisen pikku-ukkoni näkyä, aloin olla onnellinen ja vetää puoleeni yhä enemmän hyviä ihmisiä ja hyviä tilanteita. Joskus vaatii rohkeutta olla lapsellinen. Näyttelijöille se sentään on usein hyväksytympää kuin monille muille. Mehän saamme leikkiä ja käyttää mielikuvitustamme työksemme! Mutta monet näyttelijätkin ottavat itsensä hyvin vakavasti. Minä ainakin itse olin yksi heistä. Joillekin se voi toimia, mutta luulen, että se on usein tarve todistaa jotain maailmalle ja kilpi, joka suojaa haavoittumiselta. Sitä se taisi olla ainakin minulle itselleni. Jos haluat olla näyttelijä, mutta et osaa nauttia siitä ja pitää hauskaa sitä tehdessäsi, mitä järkeä on olla tällä alalla?? Kilpailu on liian kovaa ja mahdollisuudet menestyä niin pienet, että tarvitaan palavaa halua ja rakkautta tätä työtä kohtaan sekä tasapainoista elämää, ettei pää hajoa matkalla. Samasta syystä on tärkeää, että elämässä on muitakin intohimoja näyttelemisen lisäksi, ja että löytää muun syyn olla tällä alalla kuin raha ja kuuluisuus. Nautitaan tästä elämästä nyt kun ollaan vielä sitä eletään! Tunnetaan olevamme elossa sen sijaan että vain oltaisiin elossa. 

Tämä on taas jälleen kerran vain minun aivoituksiani ja mielipiteitäni. Voin olla täysin väärässä! Mitä mieltä sinä olet?