California gets perfect weather nearly every day, so when there are those few days of rain in a year, it’s fascinating to see how people react to it. A little over a week ago I was sitting in a cafe preparing an acting scene, when it started to rain. Not pouring rain but a bit more than just drizzle. Three people who were leaving the cafe begun to bemoan and wonder out loud how on earth they are now going to get to their car, which was on the cafe’s parking lot a few steps away. In the table next to me, a little boy cried out for joy to his mother: ”mommy mommy, it’s raining!” and ran outside to the terrace with his hands extended out to feel what rain feels like on his fingertips. His mother noted, ”well that’s good, we needed rain in this drought already”. This was a good reminder to me how everything really is about attitude and perspective. I have been waiting to hear about my visa for almost two months already (while I am waiting, I am not allowed to work, drive, or sign a lease for an apartment, and it is not adviced to go to Finland to wait for the results in case they need more evidence, for example), and last week this and a few other things were really starting to stress me out, so this blog post is a reminder for myself, too :). 

One rainy day in New York, I was walking down the street near Times Square, where people were shoving each other with their umbrellas and staring at the ground looking angry and depressed. One person even said to me, ”what the f*** are you smiling about, it’s raining in case you didn’t notice.” The comment amused me, but after a while, my smile started to die and I begun to focus on my wet shoes. Just at that moment, I saw two little girls in front of me, whose umbrellas were swinging toward the ground in their hands, and they had their eyes closed and mouths open toward the sky, laughing and dancing in the rain, fully embracing in the moment. Another good reminder. 

I have a few strong memories about the rain from my childhood. I remember my mother coming home finding my sister and I in our backyard dancing in the rain. She was horrified and told us to come inside immediately so we won’t catch a cold. It was a 650 km = 1050 miles drive to my grandparents house, and it was only fun if it was raining on our way there. The rain drops in the front seat windows became ’water dancers’, and the rain drops in the back seat windows became ’speed racers’ who competed against each other. Early this year, my 5-year-old niece asked her mom to come to look out of the window. My sister went, looked, and sighed ”yeah, I know, it’s really dull, so gray and dark and rainy.” My niece looked deep into her eyes and stated, ”no, mommy, you are not looking properly. There’s a spot of green grass in the middle of the snow. It’s spring!” Another good reminder. 

Of course, rain is a metaphor for all of the obstacles in our lives. Misfortunes are misfortunes only if we give them that name. What if you started calling your ’job’ your ’hobby’, like my mom calls hers? All of a sudden your job is something meaningful, personal, and exciting, something that you want to and choose to do, instead of something that you feel like you have to do. Children are incredibly talented in living in the moment and finding something positive about everything. (Sure, they have their cranky days too, when small things blow out of proportion, I am not debating against that at all.) No one can be genuinely positive all the time every single day of their life, but that’s why it’s important in those cranky or stressful moments to remind ourselves of the fact that there is another way of looking at this thing. Unfortunately, optimism often requires more work from adults than it does from children. Life experience and other adults have taught us to focus on the negative side of things and to ”behave like adults”. Luckily we can also learn out of it! Sometimes it’s good to just let loose and act like a child. I feel like especially us Finnish people sometimes need a reminder that it’s okay to be playful, goofy, and happy, and not take ourselves so seriously. Babies and small children are inherently happy. If their basic needs are met, they are happy. Why couldn’t happiness be the normal state of adults, too? The quality of our whole life depends on our own attitude and perspective, because even though we can’t always choose what happens to us, we can always decide what we do with what happens to us. As the saying goes, ”Life isn’t about waiting for the storm to pass. It’s about learning to dance in the rain.”

_____________________________________________________________________________

Kaliforniassa on lähes aina täydellinen aurinkoinen sää. Kun sitten muutamana päivänä vuodessa sataa, on mielenkiintoista seurata, miten eri ihmiset suhtautuvat siihen. Vähän yli viikko sitten olin kahvilassa valmistelemassa näyttelemiskohtausta, kun alkoi sataa. Ei mitenkään kaatamalla, mutta vähän enemmän kuin vain tihuttaen. Kahvilasta pois lähtemässä olevat aikuiset vieressäni surkuttelivat sadetta ja miettivät ääneen, miten he nyt pääsevät autolleen, joka oli kahvilan viereisellä parkkipaikalla muutamien askelten päässä. Viereisen pöydän pikkupoika sen sijaan kiljaisi äidilleen kirkkaalla äänellä ”äiti, ulkona sataa!” ja juoksi hymy huulillaan ja kädet ojossa ulos kokeilemaan, miltä sade tuntuu sormenpäissä. Hänen äitinsä totesi, että ”hyvä juttu, kyllä sitä sadetta jo tarvittiinkin tähän kuivuuteen”. Tämä oli hyvä muistutus minulle siitä, miten kaikki tosiaan on kiinni asenteesta ja näkökulmasta. Olen odotellut tietoa uudesta viisumista jo lähes kaksi kuukautta (sitä odotellessani en voi esim. työskennellä, ajaa autoa, allekirjoittaa vuokrasopimusta, tai tulla Suomeen odottelemaan vastausta mahdollisten lisäselvitysten takia), ja viime viikolla aloin parina päivänä tosissani ahdistua ja stressaantua siitä ja muutamasta muusta asiasta, joten tämä kirjoitus on myös muistutus itselleni :). 

Yhtenä sateisena päivänä New Yorkissa kävelin Times Squaren alueella, jossa mutrusuiset ihmiset toinen toisensa jälkeen tönivät toisiaan sateenvarjoillaan ja tuijottivat vihaisen ja apean näköisinä maahan. Joku jopa totesi minulle, ”v****ako siinä hymyilet, täällä sataa”. Kyseinen kommentti lähinnä huvitti, mutta jossain vaiheessa huomasin, että omakin hymyni alkoi hyytyä ja aloin keskittyä mielessäni vain märkiin kenkiini. Juuri sillä hetkellä näin edessäni kaksi pientä tyttöä, joiden sateenvarjot roikkuivat käsissä kohti maata ja jotka silmät kiinni ja suut auki kohti taivasta nauraen  ja tanssien sateessa nauttivat täysin siemauksin hetkestä. Taas hyvä muistutus. 

Lapsuudestani muistan, miten äiti tuli töistä kotiin ja kauhistuneena löysi minut ja siskoni takapihalta tanssimasta kesäsateessa. Hän tietenkin käski meidät heti sisälle, ettemme tule kipeäksi. Lapsena 650 km pituisella automatkalla mummolaan oli vain hauskaa jos alkoi sataa, koska sadepisarat auton etupenkkien ikkunoissa olivat ’vesitanssijoita’ ja takapenkkien ikkunoiden sadepisaroista tuli ’vesikiitäjiä’, jotka kilpailivat, kuka on nopein. Tämän vuoden alkupuolella siskontyttöni huuteli eräänä sateisena aamuna äitiään katsomaan ulos keittiön ikkunasta. Siskoni meni ikkunaan ja totesi, ”No niinpä onkin tylsä juttu, ihan harmaata ja sateista ja pimeää.” Siskontyttöni katsoi äitiään syvälle silmiin ja totesi ”ei kun äiti sä et katso kunnolla. Tuolla lumen keskellä näkyy vähän vihreää. Nyt on kevät!” Taas hyvä muistutus. 

Sade on tietenkin metafora kaikille elämämme vastoinkäymisille. Vastoinkäymiset ovat vastoinkäymisiä vain, jos annamme niille sen nimen. Mitäs jos keksimmekin kutsua ’työtämme’ ’harrastukseksemme’, niinkuin äitini on työnsä nimennyt? Silloin työstä tuleekin yhtäkkiä pakkopullan sijaan mielekästä ja innostavaa tekemistä, jota teet omasta tahdostasi. Lapset ovat uskomattoman loistavia elämään hetkessä ja löytämään kaikesta jotain positiivista. (Toki hekin välillä saavat känkkäränkkäpäiviä ja kärpäsestä tulee härkänen, en väitä sitä vastaan ollenkaan.) Kukaan ei voi olla aidosti positiivinen joka ikisenä elämänsä hetkenä, mutta huonoina päivinä onkin tärkeää muistuttaa itseään, että asian voi nähdä toisestakin näkövinkkelistä. Meille aikuisille optimistisuus on valitettavan usein isomman työn takana kuin lapsille. Olemme oppineet vastoinkäymisten ja arjen ja muiden aikuisten esimerkin avulla keskittymään negatiivisiin asioihin ja ”käyttäytymään kuin aikuiset”. Onneksi voimme kuitenkin oppia siitä myös pois! Välillä on hyvä vaihtaa vapaalle ja antaa itselleen luvan käyttäytyä kuin lapsi. Tuntuu, että erityisesti me suomalaiset tarvitsemme välillä muistutusta siitä, että on ihan ookoo olla leikkisä, hassutella, ja olla iloinen, eikä ottaa itseämme niin vakavasti. Vauvat ja pienet lapset ovat luonnostaan onnellisia. Jos heidän perustarpeensa on tyydytetty, he ovat iloisia ja onnellisia. Miksei onnellisuus voisi olla myös aikuisten perustila? Koko elämämme laatu on asenteestamme kiinni, koska vaikka emme aina voi päättää mitä meille tapahtuu, voimme aina päättää, mitä teemme kaikella mitä meille tapahtuu. Niinkuin sanonta menee, ”Elämä ei ole sitä, että odottaa myrskyn laantumista. Elämä on sitä, että oppii tanssimaan sateessa.”