Tänään on mennyt päivä puuhastellen seminarityötä… Puuhastelu on juurikin oikea sana. Sisällysluettelo on valmis ja kirjoja kahlattu, mutta mikään sisällysluettelon kohta ei sytytä valolamppua pään päällä ja sitten mennään edestakaisin lopusta alkuun. Tätä puuhastelua ei ole helpottanut se, että ei näköjään ole hyvä juttu asua 150 vuotiaassa talossa. Patterit on tulikuumia, mutta täällä tuulee! Ei pientä ilmanväreilyä vaan ihan oikeasti tuulee ja se vinkuu nurkissa.

Mun seminaaritarkastaja varmaan repisi hiuksensa irti, jos tietäisi, miten suurta iloa mä koin, kun tajusin, että olin kirjoittanut liian pienellä rivinväliä. Vielä suurempaa iloa koin, kun tajusin marginaalien olevan liian kapeat. Taas teksti piteni pari riviä! Yhden lopputyön kirjoittamista käsittelevän kirjan mukaan tekstin pituutta ei saa lisätä keinotekoisesti tekstinkäsittelykonstein. Ja pah, sanon minä. Kuka ei niin tekisi?

Repeatilla on samaan aikaan soinut Matt Corbyn järisyttävän ihana kappale. Oon satavarma, että jossain kohtaa mun seminaarityötä lukee ” pull yourself out of this state, dear. Acknowledge you were a fake here.” Siinä vielä enemmän hiusten repimistä seminaaritarkastajalle. Mutta, jos se päästää mut hyvin arvosanoin läpi, mä katoan pian sen silmistä ja se ei enää joudu lukemaan mun töitä, joissa oon ihan varma, että otsikot voi kirjoittaa pinkillä.

Nyt mä taidan tehdä juuri sen, mitä Matt kehottaa. Pull myself out of this seminaarityön puuhastelu. Pitäisi ehkä etsiä uusi repeat-kappale. Poikaystävä taitaa alkaa kyllästyä mun uuhhh-uu, uuuuhh-uu-Matt-Corby-imitaatioon.