Tiistaikatsaus kera kalvavan epätoivon
Miten meni viime viikko? No ei mennyt hyvin. (Huom. jos haluat lukea iloisia tsemppihenkisiä treenausjuttuja ja kivoista onnistumiskokemuksista, jätä tämä suosiolla välistä. Luvassa itsesääliä, nillitystä, valitusta ja ulinaa.)
Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko, torstai ei mittään. Eikun huijasin tuon torstain kanssa, mutta melkoista ei-mitään sekin oli, Heiaheiassa lukee juoksu 1 h 48 min. Voin sanoa, että juoksun kanssa tuolla oli yhteistä jalassa olevat lenkkarit. Mikä tarkoittaa, että enempi näytin amerikkalaiselta turistilta kuin treenaajalta. Ei kulkenut, ei jaksanut, ei napannut, ei mittään. Raahustin tuolla Kuusisaari-Lehtisaari-Lauttasaari-linjoilla ja sauvakävelijätkin saivat kiinni.
Perjantai, jihuu: vartti crostraineria, 52 minuuttia laiskanpyörää kuntosalilla ja vielä puoli tuntia kuntosaleilua. Voima oli jossain muualla kuin kanssani.
Lauantai: Makasin vaan ko Saaban kuningatar. (Tarkalleen ottaen en tiedä makasiko hän, mutta mulle aina kotona sanottiin, että siinä se taas makaa niin kuin Saaban kuningatar kun laiskottelin. Mikä oli usein. On muuten vieläkin, siksihän tässä ongelmissa ollaankin.)
Sunnuntai: Juoksu 2 h 13 min. Kuulostaa hyvältä, ei ole sitä. Kilsoja tuli niin vähän, että maratoniin olisi samalla vauhdilla mennyt 5 tuntia ja parikymmentä minuuttia päälle. Liukasta oli, mutta ei sitä voi syyttää. En vaan jaksanut kovempaa enkä olisi jaksanut enempää. Ei hyvä ollenkaan.
Että sellainen toiseksi viimeinen viimeistelyviikko. Itku tässä pääsee, enkä voi edes syyttää ketään taikka mitään muuta kuin ihan itseäni vaan.
Enkä ole mitenkään kovin hyvin vetänyt treenejä koko syksynä. Joten alkaa tosissaan ahdistamaan, että en ehkä selviäkään maratonista. Tuossa alkusyksystä olin ihan jipoissani, taisin kirjoittaa jopa, että menisi vaikka nyt. Mistä lienee kehitin moisen hybriksen. Ja saisinko sen vielä jostain?
Luulin ihan tosiaan, että voisin olla jossakin 4.30 ajassa kiinni. Hyvä tsemppi päällä ja lisääntyvää maratonspesifistä treeniä koko syksyn! Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saan olla todella iloinen jos A.) pääsen maaliin, B.) pääsen sinne alle viiden tunnin. Tällä hetkellä en oikein usko kumpaankaan.
En tiedä, onko tämä nyt ns. asiaankuuluvaa vastustelua, vaikeilua vaiko jotain muuta. Viimeiset lenkit eivät ole olleet enää kivoja vaan niistä on tullut kurja mieli: olen niin huono. Tämä on kuitenkin harrastus, ja harrastuksen pitäisi tuottaa iloa eikä ahdistusta. Mietin tosissani, että vaihtaisin matkan puolikkaaseen: sitä olisi kiva odottaa ja sitä varten olen aivan riittävässä kunnossa. Saattaisin tehdä enkankin.
Toisaalta, eikö se maraton juosta juuri siksi, että halutaan tavoitella jotakin haastavaa? Enkö minä siksi sinne ilmoittautunut? Ja jos siirrän kokomaratonin tuonnemmaksi, olenko sen koittaessa taas yhtä huolissani: en jaksa, en ole treenannut tarpeeksi…? Missä menee sluibaamisen ja itsensä kuuntelemisen raja?
Jossittelen, että olisi pitänyt treenata enemmän. Toisaalta, se, että treenasin tämän verran vaikka tein kolmea työtä ja yritin olla kohtalainen äiti, on hyvä suoritus. Ehkä se ei ole riittävästi, mutta rehellisesti sanottuna en usko, että olisin pystynyt enempään. Lähdin juoksemaan väsyneenä, sateessa, pakkasella ja myöhään illalla. En ole viettänyt juuri lainkaan sosiaalista elämää, enkä varsinkaan siivonnut. Pari kertaa tingin jopa nukkumisesta.
Voi myös olla, että tässä ei ole edes kyse juoksemisesta. Minulla oli hyvin rankka syksy, ja elämässä on tapahtunut muutoksia. Ehkä en käsittele niitä, vaan projisoin tunteet maratontapahtumaan ja ahdistun siitä, jotta minun ei tarvitsisi ahdistua niistä muista asioista?
En tosiaan tiedä. Eikä varmaan pitäisi ottaa tätä näin vakavasti. Eivät muutkaan tunnu ottavan: mieheni lähti juoksemaan ensimmäistä maratoniaan juostuaan pari kertaa 15 kilsaa. Uskoipa vielä juoksevansa alle neljän tunnin…arvaatkaa vaan, menikö!
***
My training week: no much to tell about: couple of longish slow runs and one visit to gym. And I have marathon-related anxiety. Big time.