Kolmas kerta toden sanoo eli Las Palmasin maraton 2014

Tässä lopultakin pitkä rapsa Las Palmasin maratonilta. Oli niin kiire rannalla maatessa, että en jaksanut kirjoittaa aiemmin..! Jos seuraat muualla somessa, niin tiedät jo, miten reissussa kävi. Niille, jotka eivät tiedä ja jotka eivät jaksa seikkaperäistä selostusta lukea, kerrottakoon, että maaliin pääsin. Mikäli taas haluat kokonaiselämyksen, soita taustalla väliin lyödyt musiikkivideot, joiden kappaleet on valittu suoraan soittolistaltani.

Ennen maratonia olin yllättävän rauhallinen. Se johtui suurelta osalta siitä, että olin saanut Liin puolestamurehtijakseni, ja koska tiesin, että joku on kauhuissaan saatoin itse olla tyyni. Osansa oli ehkä silläkin, että käytin lähes kaiken varastossa olleen hermoiluni edellisenä päivänä lasten ”maratonin” aikaan. Molemmat palleroni osallistuivat sille, nuorempi ensimmäistä kertaa mihinkään kisantyyppiseen.

Lähdössä sarja prebenjamin femenino.

Lähdimme lasten maralle kahta tuntia ennen starttia (matka veisi normaalisti noin 40 minuuttia), mutta osuimme sekä onnettomuuspaikalle, jossa tie oli poikki että paikallisbussiiin, joka kierteli lähiötä tunnin. Ehdimme ajoissa, mutta vain siksi että kisa ei alkanut ajallaan. Tapahtumassa kaikki info tuli espanjaksi, jota osaan sen verran, että kykenen lukemaan ruokalistaa. Saimme lapset kuitenkin lähtemään silloin kun pitikin, mutta maaliintulon jälkeen hukkasimme toisen. On kuulkaa joka äidin suosikkiasioita hukata viisivuotias ulkomailla… No, lapsi löytyi mutta leukaperät ja reidet olivat krampissa kaikesta siitä hermoilusta.

”Whole big marathon?”

Jo aamulla seitsemän jälkeen Playa del Inglesin bussipysäkillä huomasi, että kisa oli selvästi kasvanut edellisvuodesta. Linjuri tuli lähes täyteen keltanyssäkkäistä porukkaa ja kannustajia. Takanani istunut heppu kysyi, minkä matkan meinaan juosta, ja lupasi kannustaa. Hän oli ensimmäinen, joka ei kummastellut että juoksen pisimmän vaihtoehdon. Kisaexpossa infossa päivystänyt nainen ihmetteli, onko valintani tosiaan whole big marathon kympin tai puolikkaan sijaan, ja hotellimme vapaa-ajanohjaaja kysyi, tiedänkö sen olevan 42 kilometriä. 42? 42! Mitä helvettiä!?!

Whole big marathonin ja puolikkaan lähtö. Olen tuolla jossain kymmenen metriä sinisestä tuubista taaksepäin.

Kisapaikalla olimme tällä kertaa hyvissä ajoin, ja minä olin hermoilin oikeastaan vain sitä, että ehdinkö vessaan ennen lähtöä. Sekä hieman sitä, toimisiko musiikinkuuntelulaitteistoni. Koska olen näinkin kokenut tapahtumajuoksija, en tietenkään ollut testannut sitä etukäteen. Lähdössä oli niin kova meteli, että en kuullut luureistani mitään ja ajattelin jo epätoivoisena, etteivät ne toimi. Laukauksen kuultuani ja lähtöviivan ylitettyäni meteli hiljeni, ja kuulokkeistani alkoi soimaan La Isla Bonita, mikäs sen sopivampaa.

//www.youtube.com/embed/7YzW1nMB9fk” frameborder=”0″ height=”315″ width=”420″>

This is where I long to be/ La isla bonita

Ensimmäinen kierros

Lähdin liikkeelle mielestäni suhteellisen rauhalliseen tahtiin, mutta ensimmäisellä kilometrimerkillä huomasin olevani vitosella alkavalla minuuttiluvulla. Oho. Jatkoin samaan tahtiin, mutta ajattelin että äkkiäkös tässä hyytyy. Viimeisillä treenikerroilla en sitten millään saanut juostua edes kutosella alkavia lukemia, vaan kovin mihin kykenin oli jotakin 7:15 per kilometri, ja jo se oli todella kovan työn ja tuskan takana. En uskaltanut uskoa, että se johtuisi pelkästään vaatekuormasta ja hangesta, vaan ajattelin että tässä kunnossa sitä nyt ollaan, ei mahda mitään.

Ensimmäiset kilometrit sujuivat nopeasti ja kevyesti. Katselin maisemia ja katselin muita, ja pidin onnistuneesti koko matkan pituuden poissa mielestäni. Hieman alkoi huolettaa se, että missään ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Edellisinä päivinä Las Palmasissa oli ollut noin 18 astetta, pilvistä ja tuulista, kuten yleensä. Vaan ei tänään: kirkas taivas ja parikymmentä astetta heti aamusta.Kuuma tuli jo ennen viiden kilometrin kohdalla ollutta ensimmäistä juomapistettä, ja kaduin että en ollut ottanut aurinkolaseja enkä hattua.

Kuudennen kilometrin tienoilla juoksin kiinni vanhemman suomalaismiehen. Hän kertoi olevansa viidennellä maratonillaan. Aika samalla kokemustasolla siis ollaan, ajattelin, kunnes hän jatkoi: tänä vuonna. Tänä vuonna?! kysyin lähes kauhuissani. Kävi ilmi, että Unskilla oli takanaan yli 100 maratonia ja edessä muun muassa 24 tunnin juoksu. Sisäradalla. Aamuyöstä alkaa väsyttämään, hän kertoi. Silloin sitä miettii, onko tässä mitään järkeä. Ei siinä taida olla, vastasin, mutta väliäkö sillä?

Come on and dance! Come on and dance!

Jatkoin eteenpäin hyvissä voimin, joskin kuumissani. Vauhti pysyi suureksi ihmetyksekseni hyvin, ja jossain vaiheessa leikittelin sillä, että olisin juossut kympin ennätyksen, mutta Las Canterasin rantabulevardilla auringonporotus alkoi käymään tuskalliseksi. Korkein mittarissa näkemäni lukema oli 28 astetta. Yritin ajatella, että se johtui vain mittariin kohdistuvasta paisteesta, mutta koska sama paiste kohdistui kupoliini, ei ajatuksesta ollut apua. Vauhti tuntui hyytyvän ja olo oli ikävä. En kestänyt ajatella loppumatkaa, joka alkoi väkisinkin hivuttautumaan mieleeni. Ja nyt oltiin vasta kymmenen kilometrin kohdalla. Toisaalta, nyt oltiin siinä, eikä tuntiakaan ollut kulunut. Pystynkö todellakin pitämään tämän tahdin, vaikka olin harjoitellut niin vähän, ja vaikka en kotona saanut kuin raahustettua toivottoman hitaasti?

12 kilometriä. Tämä on viimeinen maratonini. Tällä kertaa olen tosissani. Tämä on ehdottomasti viimeinen. Tämä on hirveää. En mitenkään jaksa koko matkaa, en mitenkään. Haluan pois täältä.

13 kilometriä. Miksi oi miksi kaadoin vettä päähän niin, että sitä meni korviin? Nämä kuulokkeet eivät pysy enää!

14 kilometriä. Enintään kolmisen kilometriä niin näen lapset. Ja kohta pääsen varjoon, tämä jättömaa vain tässä välissä.

Mikä jättömaa? Mistä nämä ylämäet tulivat?

15 kilometriä. Alle puolitoista tuntia?! Mitä ihmettä? Todellakin, juoksen täällä ennätyksen.

16 kilometriä. Mikä tässä se ongelma oli? Musiikki on hyvää, askel on kepeä, kannustajia on paljon ja varjoisilla kaduilla viileää. Onpas ihanaa juosta täällä.

17 kilometriä. Katso mihin aikaan olen tässä! Katso mihin aikaan!

18 kilometriä. Juoksen muuten puolimaratonin ennätyksen tässä samalla.

19 kilometriä. En halua juosta toista samanlaista. En halua juosta maratonia enää ikinä. En juokse, ihan oikeasti. En.

Olettamani mukaan brittiläinen tyttö taittuu kaksinkerroin vanhan kaupungin ylämäessä. You’re doing just fine, keep going, sanon. Takaani kuuluu niin innokas okay!, että jaksan itse sen voimalla pitkään.

20 kilometriä. Hitto, nyt tulee kiire jos meinaan olla puolivälissä ennätysaikaan. Sen juoksen vaikka en jaksaisi toista kierrosta päälle.

21 kilometriä. Juoksin puolikkaan ennätyksen keskellä maratonia! Juoksin puolikkaan ennätyksen keskellä maratonia!

Holmgard and beyond/ That’s where the winds will us guide/ For fame and for gold/ Set sail for those lands unknown!

Toinen kierros

Suurin osa noin 5 500 osallistujasta juoksi joko kympin tai puolikkaan (ja voi olla, että tuossa luvussa ovat mukana myös lapset). Maratonille oli ilmoittautunut noin 700 juoksijaa, joten väki harveni radikaalisti puolimaratonin merkin jälkeen. Olin iloisesti yllättynyt vauhdistani, mutta myös melko väsynyt. Pakka oli alkanut hajoilla jo alkumatkasta, ja nyt se oli levällään pientareilla. Yritin keskittyä musiikkiin, josta olikin aina välillä suurta apua, ja siihen, että pian taas tulisi sieniasema ja saisin viilennystä.

Toisen kierroksen juomapiste oli samassa paikassa kuin ensimmäinenkin, joten uuden kierroksen alkuun ehti tulla melkoinen jano. Minusta tuntui, että olin hidastunut todella paljon, mutta en pystynyt tekemään asialle mitään. Ajattelin kauhulla edessä odottavaa pitkää suoraa, noin kaksi kilometriä suuntaansa, jolla ei olisi lainkaan varjoa. Yritin kuumeisesti laskea, missä vaiheessa olisin juossut 2/3 matkasta, mutta en pystynyt selvittämään, olisiko se 26, 27 vai 28 kilometrin kohdalla. Päätin iloita vasta näistä viimeisellä, varmuuden vuoksi. Ilo jäi hieman laimeaksi, olin niin uupunut ja tuskainen. 29 kilometrin kohdalla oli kolme tuntia takana, olin hidastunut, mutta en mitenkään radikaalisti.

Söin tuon tuostakin Siripirejä, ja join joka juomapisteellä joko vettä tai urheilujuomaa, jos sitä oli tarjolla. Söin myös pari omenanviipaletta ja banaaninpalan. Viimeksimainittu oli erikoisen makuinen: onpas näppärää ripotella siihen suolaa, ajattelin kunnes tajusin, että suola tuli sormistani. Päätin nauttia geelin 30 kilometrin kohdalla, sillä sellainen toimi Berliinissä niin hyvin. Nauttiminen on tosin äärettömän kyseenalainen termi. Öljyinen, lämmin appelsiiniesassinen tahna oli aika hankalasti nieltävissä, ja sain kummastuneita katseita osakseni kun yritin pakottaa sitä alas.

Odotin kovasti jeesiä geeliltä, mutta sitä ei tullut. Ensimmäistä kertaa maratonilla hiipi mieleen ajatus seinästä, mutta ei sitä näkynyt. Helppoa ei silti ollut. Jaloissa tuntui kuin niihin olisi jätetty tosi tiukalle pumpattu verenpainemittarin mansetti koko pituudelta ja joutuisin juoksemaan sen kanssa. Välillä oli hirveän kuuma ja välillä tuuli niin, että ajauduin juoksemaan vinoon. Reitin juokseminen toiseen kertaan ei yleensä ole haitannut minua, mutta nyt ajattelin kauhulla miten pitkä matka vielä on jäljellä, tuonne mutkaan ja sieltä tulee se katu, ja sitten on ylämäki ja niin edelleen lähes loputtomasti.

Kolmosella alkavissa kilometreissä aloin todella väsyä ja harmistua. Aluksi olin kiittänyt kannustajia ääneen, sitten vaihtanut kädenheilautukseen, muutamaa kilometriä aikaisemmin vielä hymyilin, mutta tässä vaiheessa pystyin enää räpäyttämään silmiäni. En tiedä huomasiko sitä kukaan. Tunsin erittäin voimakasta halua alkaa kävellä, mutta minulla on sääntö, että vasta jos oksentaa, saa vaihtaa kävelyyn. Tunsin voimakasta halua oksentaa, ehkä siksi että minulla oli aika huono olo tai sitten siksi, että saisin kävellä. Jossain vaiheessa yritin keskittyä katsomaan merta, mutta se ei auttanut vaan alkoi itkettää.

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013

Toinen maratonini, Berliini 2013

***

I ran my third marathon in Las Palmas. This was hardest of the three and I was sure that it’ll be the last one too. But after less than 24 hours I started to plan another one.

I tought that I would be bit out of shape since running so little after Berlin marathon. Despite that I made an unofficial PR on a half marathon during this whole, and this also was my fastest 42 km.