Hyi teitä moraalittomat mässyttäjät!

Lilyssä on viime päivät puhuttu siitä, saako jokainen syödä mitä haluaa. Mietin, että onko tämä jo loppuunkaluttu (hih) aihe, mutta koska tämä on myös niin herkullinen (hih hih) en malta olla tarttumatta tähän.

Olisi helppoa sanoa, että ennen ruoka oli vain ruokaa, ja nykyisin syöminen on monimutkaista, mutta se ei ole totta. Ruoka ei ole koskaan ollut pelkkää ravintoa, vaan siihen on aika sisältynyt eettisiä ja moraalisia näkökohtia. Joko sillä tavalla, että kenelle vähäiset ruokavarat jaetaan ja miten. Tai siten, mitä ruokaa saa syödä ja mitä ei. Etiikkaa on syntynyt luonnollisista lähtökohdista: koska sama pelto ei tuottanut loputtomiin viljaa, määrätään pyhissä kirjoituksissa maalle sapattivuosi seitsemän vuoden välein. Välttämättömyydestä on tehty Luojan sanaa, moraalikoodistoa.

Ohjeita, sääntöjä ja näkemyksiä on ollut aina. Silti tuntuu, että tänä päivänä kaikin puolin oikeanlainen syöminen on hyvin vaikeaa. Ostoskorin sisältö on räjähdysherkkää monella tavalla. Ketä tuet, ketä riistät, kenen kärsimykseen olet syypää? Miten ravitset itseäsi ja läheisiäsi, osaatko tasapainottaa kulutuksen ja saannin oikein sekä huolehtia ravintoaineista?

Mietitään vaikka tomaatteja. Ei espanjalaisia: siirtotyöläiset työskentelevät siellä kaameissa olosuhteissa ja ties mitä myrkkyjä niissä on. Ei kotimaisia talvella: kasvihuoneiden ylläpito tuhlaa energiaa. Sen kannalta rahtilaivatut tomaatit ovat parempi vaihtoehto. Mutta entä se närpiöläinen kasvattaja? En halua että hän joutuu työttömäksi. Mutta toisaalta haluaisin kyllä tomaatteja jotka maistuisivat joltakin. Ehkä kotimaista luomua? Hinta tökkii: onko tomaatti tosiaan ylellisyystuote, jota voi ostaa vain silloin tällöin? Mutta kuka jaksaa syödä sen kuusi kourallista päivässä lanttua tai naurista, kuukausia peräjälkeen? Ennen jaksettiin koska ei ollut vaihtoehtoja. Oliko se parempi vai huonompi tilanne?

Itse en usko, että ihmiset olisivat pääosin tietämättömiä tai välinpitämättömiä. Tosin kaikkea on hyvin hankala tietää, saati pystyä ottamaan huomioon kaikki näkökohdat. Siksi suurin osa meistä tyytyy tekemään ne valinnat, joihin kykenee. Ehkä joku lappaa ruokakaupassa kärryn täyteen sitä, mikä helpoimmalta tuntuu, mutta kierrättää kaiken, ei koskaan osta uutta eikä lennä lomamatkoille. Jokaisesta asiasta ei voi huolehtia, joten on järkevää valita taistelunsa. Ja mitä tulee priorisointiiin: se on kaunis ajatus, mutta silti sellainen johin vain osalla meistä on varaa.

Joillain meistä se painopiste ei ole ruoan tuotannon eettisyydessä vaan siinä, miten syömme. Suurin osa ihmisistä allekirjoittanee sen, että ruoan tulisi olla laadukasta, maukasta ja terveellistä, sekä sen, että kovin paljoa yli kulutuksensa ei sovi jatkuvasti syödä. Silti yleisessä keskustelussa on olennaista erottaa se, mikä olisi suotavaa ja miten minä haluaisin asioiden olevan sekä se, miten ne tosiasiallisesti ovat. Minun mielipiteeni ei voi olla kenenkään velvollisuus.

Tykkäsin minä siitä tai en, muilla ihmisillä on oikeus syödä huonolaatuista ruokaa. Samoin on oikeus syödä epäterveellistä ruokaa. Ja vaikka on väärin, että tässä maailmassa toiset näkevät nälkää ja toiset voivat ahmia itsensä hengiltä, on myös ylensyöminen sallittua. Onko se hyvästä tai onko se oikeudenmukaista on eri kysymys.

Monet eivät pidä siitä, että jotkut ihmiset syövät epäterveellisesti, ravintoköyhää tai lihottavaa ruokaa. On ymmärrettävää, jos tuohtumuksen taustalla on huoli siitä, että ruokaa ei riitä kaikille. Ymmärrän myös sen näkökohdan, että massatuotettua pikaruokaa pidetään sinällään ruoan halventamisena. Se, että pienviljelijän kylvämästä siemenestä kasvaa luonnonmukaisesti viljaa, josta monien vaiheiden kautta tulee rakkaudella leivottu leipä, tuntuu arvokkaammalta kuin se, että tehotuotettu vilja päätyy kaikesta ravintoaineesta puhdistettuna pikaruokaravintolan hampurilaissämpylään.

Sama ruoan arvon vähätteleminen voi olla myös silloin taustalla kun (ravintoköyhän) ruoan ahmimista paheksutaan. Ylenmäärin ahmiminen on tuhlaamista, olkoon ahmittu ruoka miten halpaa tahansa. Koska ruokamme tuotantoprosessi on hidas, se vaatii aikaa ja resursseja, meidän tulisi suhtautua lopputuotteeseen kunnioittaen, ei niin, että voimme ostaa sitä pikkurahalla ja ahmia itsemme niin täyteen kuin suinkin, ehkä edes mitään maistamatta. (Sivujuonteena: kenen syytä tämä mahdollisuus on? Ruokateollisuus sanoo tekevänsä sitä, mitä kuluttajat haluavat. Mutta kuluttajat eivät osta sitä, mitä kaupoissa ei ole.)

Sitten on näitä ruokavaliomoralisteja, joiden perustelut ovat kestämättömiä. Osa paheksuu muiden ruokia siksi, että ajattelee niiden kertovan sosiaalisesta statuksesta, ja joidenkin mielestä on oikein väheksyä ihmisiä, joilla on vähemmän rahaa tai vähemmän tutkintoja tai suuremmilla luvuilla alkava postinumero. Jos nyt hassutellaan, niin ei varmaan tarvitse kertoa missä meni vikaan.

Toista porukkaa edustavat ne, joiden mielestä lihavuus ja epäterveellisesti syöminen ovat moraalisia vääryyksiä. Koska lihavuus on rumaa. Koska lihavuus tai väärä ruokavalio voi aiheuttaa sairauksia. Tämä ajattelumalli on suuressa suosiossa nykyään. Tuntuu kuin jokainen meistä olisi tilivelvollinen ruokavalionsa rasva-, hiilari- ja sokeripitoisuudesta, koska on väärin syödä niitä liikaa. Jos tuotantoon liittyvät eettiset kysymykset jätetään huomiotta, niin millä perustein on?

Lihavuuden aiheuttamiin ulkonäköseikkoihin vetoaminen on naurettavaa. Kenelläkään ei ole velvollisuutta olla tietyn näköinen. Lihavuuden aiheuttamiin kustannuksiin vetoaminen on heikoissa kantimissa sekin. On totta, että lihavuus aiheuttaa sairauksia. On myös totta, että lihava voi olla terve. Valitettavaa, mutta totta on sekin, että edes täydellisin ruokavalio ei suojaa sairastumiselta. Eikä tietenkään esimerkiksi onnetttomuuksilta.

Vaikka voi harmittaa, että lihavan hoitokustannuksiin kuluu yhteistä rahaa, on muistettava että yhteiskuntamme toimii sillä tavoin, että jokainen pistää kassaan rahaa ja jokainen saa sekä pyytämättä että tarvitessaan palveluja vastineeksi. Koska ainakin pyrkimyksenä on sivistynyt yhteiskunta, myös ne jotka aiheuttavat kustannuksia (puoli-)tahallaan ja ne, jotka eivät yhteiseen kassaan mitään tuo, hoidetaan. On sellaisiakin yhteiskuntia joissa näin ei tehdä. Onko se parempi vaihtoehto? Entä sellainen yhteiskunta, jossa on sallittua toimia vain tietyllä tavalla ja näyttää vain tietynlaiselta?

Tässä keskustelussa on hämärtynyt se seikka, että se mitä toivomme tai pidämme suotavana, ei tarkoita samaa kuin se, mikä on velvollisuutemme. Saati muiden velvollisuus. Se, että meitä ärsyttää jonkun toisen lihavuus ei ole peruste kieltää ylensyömistä. Se, että koemme jonkun tuhlaavan yhteisiä rahoja syömällä liikaa ei tarkoita suoraan että pullero kävisi kukkarollamme. Rajanveto tuottavuuden ja aiheutettujen kustannusten välillä on mahdoton. Ja himoliikkujatkin kuluttavat yhteisiä varoja sairauspäivien muodossa ja rasitusvammojensa hoitoon (sori!).

Voidaan ajatella, että kansalaisen velvollisuus on pysyä tuottavana ja työhön kykenevänä. Voidaan myös ajatella, että kansalaisen ei tule tieten tahtoen hassata yhteisiä varoja. Mutta ainakin toistaiseksi meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme vallitsee käsitys siitä, että omistamme itse ruumiimme, eikkä se ole ensisijaisesti tuotantoväline. On rangaistavaa vahingoittaa yhteistä omaisuutta, kuten rikkoa bussipysäkki. Oman ruumiinsa vahingoittaminen on sallittua ja siitä huolehtiminen vapaaehtoista, siitä huolimatta miten tyhmältä tämä ajatus tuntuu.

Vaikka jotakin suuntaviivoja on mahdollista vetää, on oikeanlainen ruoka silti mielipidekysymys. Toisille terveys on tärkeää, toisille eettisyys. Osa valitsee ruokansa hedonistisin perustein, söivät he sitten vähän ja laatua tai paljon ja peetä. Koska kyse on ruoasta, on kyse väistämättä mausta. Luin erään raakaruokailijan postauksesta, että hän ei voi enää syödä ”tavallista” ruokaa sillä hänen makuaistinsa on niin herkistynyt ja kaikki muu maistuu pahalle. Itse en kovin innoissani syö raakaleivonnaisia, sillä minun makuaistini on herkkä, ja maistan läpi taatelit, avokadot ja kookosöljyn. Kummalla meistä on oikeasti herkkä makuaisti? Ja mitä niistä makuasioista sanottiinkaan?

 

Kuvituksena satunnaisia ruokakuvia joiden pohjalta ei kannata tehdä hirveän pitkälle vietyjä päätelmiä ruokavaliostani. Samaa ei kannata tehdä myöskään Instagram-tilini perusteella, siitä huolimatta että se näyttää painottuneen leivonnaisiin. Tai no, ehkä siitä voi tehdä.

***

Food. Food. Food. When we talk about it we discuss about moral questions. And those questions are seldom very simple.