Et sä oo läski mut kato nyt mua

Facebookin uutisvirrassa tulee vastaan valokuva, jossa on kymmenisen kaunista ja hoikkaa parikymppistä naista. Kuvan vieressä on keskustelu, jossa yksi poseeraajista valittaa olevansa läski. Toinen vastaa, että ethän sinä nyt läski ole, katsopa minun reisiäni, mahaani, poskiani. Ensimmäinen siihen, että älä nyt sekoile, et sinä mikään läski ole.

Läskipuhetta.

Sama keskustelu toistuu puku- ja sovituskopeissa, chattiruuduissa, yökerhojen vessoissa, lenkkipoluilla. Ja ravintolan pöydässä, noutopöydän äärellä, kahvitauolla, sillä virityksellä että ensimmäinen sanoo en kyllä ota-en voi syödä tuota-tuokin on niin lihottavaa-niin paljon kaloreita-pisteitä-sokeria-rasvaa ja toinen vastaa kyllähän nyt sinä voisit mutta minä olen lihonnut niin hirveästi-nyt on kyllä pakko laihduttaa-en ota kun olen niin läski-totta tuo on pelkkiä tyhjiä kaloreita.

Läskipuhetta

Lehdessä kirjoitetaan kuinka monta tuntia joudut, siis joudut, juoksemaan, spinnaamaan, soutamaan tai tamppaamaan mattoja, jotta olet kuluttanut syömäsi paakelsin. Jopa Helsingin kevyen liikenteen Reittiopas kertoo kuinka monta suklaapalaa pyöräilysi tai kävelysi kulutti.

Tietynlaista läskipuhetta tämäkin.

Vihaan läskipuhetta. Otin siihen äärimmäisen harvoin osaa edes teininä, ja nykyisin en oikeastaan lainkaan. Hankalaa se tosin on, sillä tämä puhe kaikuu joka paikassa, jossa on läsnä länsimaisia naisia. Voi olla, että nykyisin miehiäkin.

Kuva Wikipediasta.

Mikä tässä niin kovasti nyppii? Ihan käytännön asiat: Mitä voi vastata läskejään päivittelevälle hoikalle ihmiselle, muuta kuin että et sinä ole läski (ja miettiä että jos sinä pidät itseäsi lihavana, niin mitäköhän ikävyyksiä tuumit minun muodoistani)? Mitä voi vastata olomuotoaan päivittelevälle pyöreämmälle ihmiselle? Totta, näytät meritursaalta tuossa mekossa ja ilmankin jos niikseen tulee ei ehkä ole oikea vastaus, eikä No laihduta hyvä ihminen taida sekään kovin korrekti olla. 

Entä mitä kuuluu sanoa, kun morsiamen äiti leikkaa hääkakkua edelläsi ja sanoo otan vain pikkuisen palan, tässä on järkyttävästi kaloreita? Että älä nyt herrajumala murehdi linjojasi lapsesi hääpäivänä? Yleensä saan suustani ulos vain minä pidän kakusta -mutinaa, ja koen että nyt pitäisi itsekin ottaa pienempi pala.

Kuten esimerkeissä kävi ilmi, läskipuheen ongelma ei ole ainoastaan se, ettei siihen voi oikein vastata millään tavalla. Ongelma on myös siinä, että se luo kulttuuria, jossa kaikkien (naisten) tulisi ajatella ja toimia tietyllä tavalla. Ulkonäköönsä keskittyen, lihomista peläten ja vähintäänkin syömisensä hilliten. Läskipuhe on jonkinlaista käänteistä solidaarisuutta, kollektiivista itseinhoa. Koska läskipuheeseen ”kuuluu” osallistua –sinäkin osaisit nuo vuorosanat– se tekee omaan vartaloon tyytymättömyydestä normin.

Ilmeisesti läskipuheella haetaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Mutta niitä ei ole hyvä hakea keinoin, jotka hajottavat. Jos kukaan ei kehu sinua ilman että joudut mollaamaan itseäsi ensin, lienee aika vaihtaa seuraa. Eikä mikään yhteishenki kasva siitä, että haukutaan itseä vuorotellen.

Institutionalisoitunut läskipuhe, kuten kulutuslaskurit, on haitallista yhtä lailla. Niiden taustalla lienee ajatus siitä, että lukemista ja taulukoista on apua painonhallintaan, ja sitähän länsimaissa tarvitaan. Mitä tulee reittioppaaseen, suklaapala on hyvä havainnollistamisen väline. Mutta tällainen typistäminen on väärin. Väärin siksi, että liikunnan ja ruoan tulee molempien olla ihania iloja, ei jotakin mitä lasketaan, mitataan ja arvotetaan suhteessa toiseen. Jos ruoka on pelkkiä vältettäviä tai haitallisia kaloreita ja liikunta pelkkä kalorien tuhoamiskeino, on jotakin hyvin tärkeää menetetty.

Se sama, mikä on menetetty silloin, kun ajattelemme vartalomme olevan jotakin saavuttamattomiin raameihin mahdutettavaa, kuritettavaa ja jatkuvasti epätäydellistä.

Läskipuhe tappaa sen, mihin se uskoo pyrkivänsä: hyvinvoinnin, tyytyväisyyden ja kauneuden. Lopetetaan sen ylläpitäminen.

***

I hate fat talk. It makes disliking one’s body normative for women.