Hitaan kootut selitykset eli tuloksen tekijöitä

En malta olla kirjoittelematta HCR:sta inspiroituneita juttuja vaikka en mukaan päässytkään. Koska reitti kulkee kotitalomme edestä, pystyin olemaan kytiksellä koko sen ajan kun juoksijoita riitti, vaikka jaksanut seistä tien varressa kuin niinä aikoina, jolloin tiesin jonkun tutun ohittavan.

Juoksijoitahan tosiaan riitti useammaksi tunniksi, ja kaveripiiriotannassani tuloksia saatiin välille puolitoista tuntia – kaksi ja puoli tuntia, koko kisassa tulokset vaihtelivat reilusta tunnista kolmeen. Melkoinen ero, ja ainakin minä mietin, että mitkä kaikki tekijät noita eroja selittävät. Itse sijoitun vauhdiltani kaveriporukan välimaastoon, vähemmillä treeneillä ja huonompana päivänä lähemmäs jälkimmäistä aikaa. Ensimmäinen puolikkaani oli suunnilleen sitä luokkaa, että järjestäjän auto ajoi perässä reittimerkkejä keräämässä. Siitä olen kirinyt kovasti, mutta kahta tuntia en ole saanut rikki hirveästä yrityksestä huolimatta.

Puolimaratonin juoksemiseen reilussa tunnissa vaaditaan muutakin kuin kovaa treeniä.

Miksi siis toisille tuntuu olevan helpompaa saavuttaa hyviä aikoja? Puolimaratonilla jotkut juoksevat alle kahden tunnin jo ensimmäiselläkin kerralla, ja toiset treenaavat iänkaiken päästäkseen samaan tulokseen? Fysiikka asettaa joitakin rajoja, esimerkiksi kolmen tunnin aika kokomaratonilla on sellainen, että kaikki eivät pysty siihen treenistä huolimatta. Juoksunopeuteen vaikuttaakin yllättävän moni tekijä, ja siinä on yksi syy lisää verrata omia aikoja ainoastaan omiin aiempiin saavutuksiin.

Pääasiassa vaikuttavia muuttujia on kolme: treenin määrä ja laatu, fyysiset tekijät ja psyykkiset tekijät. Nämä jakautuvat vielä omiin pienempiin tekijöihinsä. Ja toki nämä muuttujat vaikuttavat myös toisiinsa.

Treenin määrä ja laatu

On ihan selvää, että jos treenaa niin tulokset paranevat. Vielä varmemmin ne paranevat, mikäli harjoitukset on oikein ajoitettu, oikein suoritettu ja niiden sisältö on kulloistakin matkaa varten juuri oikeita ominaisuuksia kehittävä. Vitosta, kymppiä, puolikasta ja maratonia varten harjoitellaan eri tavoin, mikäli halutaan optimitulos juuri sillä matkalla. Pidemmille matkoille tarvitaan kestävyyttä, ja se kehittyy tekemällä pitkää ja hidasta harjoitusta. Ne harjoitukset riittävät, jotta matkasta selviydytään. Mikäli juoksu halutaan taittaa mahdollisimman nopeasti, on kehitettävä myös vauhtikestävyyttä. Kutakin ominaisuutta kehittävät sykealueet ovat henkilökohtaisia, joten huonolla tuurilla juoksukaverin kanssa treenaaminen voi johtaa siihen, että hän kehittää juuri oikeaa ominaisuutta ja itse ei. Kisassa tämä voi näkyä kaverin nappisuorituksena ja omana hyytymisenä, ja sitten sitä ihmettelee miten voi olla mehän treenattiin yhtä paljon?

Omaan vauhtiini vaikuttavat sekä puutteellinen treenimäärä että ”vääränlainen” treenaaminen. Mukavuudenhaluisena en juurikaan tee kovia lenkkejä, vaan tykkään juosta pitkään rauhallisesti. Juoksutreenien määrän nostosta haaveilen jatkuvasti, mutta pari työnantajaa, pari lasta, yksi puoliso, jokunen kaveri, muutama harrastus, lukuisat palautumishaasteet ja neljä lenkkiä viikkoon on toistaiseksi yhtälö, jota en ole saanut ratkaistua. Ehkä jonain päivänä olen niin reipas, että saan juostua esimerkiksi työmatkat. Henkisestä velttoudesta puheen ollen otetaan tarkasteluun…

Psyykkiset tekijät

Vaikka lähes jokainen vetää kilpailussa paremmin kuin harjoituksessa, on osa meistä on sellaista mattinykästyyppiä, joka yltää kilpailussa sellaisiin tuloksiin, joita harjoitellessa ei olisi voinut mitenkään ennustaa. Osalla taas suoritus voi kärsiä esimerkiksi jännittämisen takia niin, että odotettavissa oleva aika jää saavuttamatta. Toiset pystyvät kisan kestäessä piiskaamaan itseään eteenpäin, ja toisilla epäusko valtaa mielen ja tiputtaa vauhdin. Itselleni tapahtuu sellainen jännä reaktio, että vaikka lähtisin tavoittelemaan tiettyä aikaa, kotvan juostuani en ole enää lainkaan kiinnostunut tuloksesta, en vaikka olen saattanut pohtia sitä monta kuukautta. Uskon, että tiukkoja aikatavoitteita rikkovat juoksijat pitävät tavoitteensa mielessään koko ajan eivätkä herpaannu fiilistelemään.

Psyykkiset tekijät ovat tärkeitä myös harjoittelussa. Mikäli henkiset voimavarat ovat vähentyneet tai omaa suoritustaan muuten epäilee, ei treeniteho ole optimaalinen. Samoin epäilykset, stressi tai muu vastaava voi vaikuttaa myös siten, että harjoituksia jää välistä. Siihen, minkälaisia tuloksia minkäkinlaisella harjoittelulla saa aikaan, vaikuttavat…

Fyysiset tekijät

Tämä onkin jännä juttu, ja näistä löytyy usein selityksiä sille, miksi samalla tavalla harjoittelevista henkilöistä toinen on selkeästi nopeampi kuin toinen. Paitsi että ilmeisesti eri ihmisten fysiikka vastaa harjoitukseen eri tavoin (viite), synnynnäiset ominaisuudet vaikuttavat myös siihen, millainen lähtötaso on ja millaisiin tuloksiin voidaan päästä. (Oman responsiivisuutensa harjoitteluun voi muuten nykyään selvittää geenitestillä. Itse ajattelin testata, olenko sukua Marie Antoinettelle.)

Otetaan ensiksi kropan koko ja muoto. Kestävyysjuoksijalle on eduksi olla kaikin puolin pieni. Lyhyehkö pituus, keveys ja ohuet jalat ovat kaikki eduksi. Voisi kuvitella, että nimenomaan jalkojen pituus olisi eduksi pitkillä matkoilla, mutta vauhti määräytyy askeltiheydestä eikä askelpituudesta. Koska juostessa on nostettava kropan paino joka askeleella, on eduksi olla kevyt. (viite) Itse olen hyvin keskimittainen, mutta minulla on sekä yläkropassa että jaloissa pitkänmatkanjuoksun kannalta täysin turhaa painolastia. Toisaalta en halua luopua niistä lajeista, jotka massaa minuun kerryttävät, enkä oikein syömisestäkään, joten… (Painonsa laskennallisen vaikutuksen juoksuunsa voi laskea täällä.)

Reilun kahden tunnin aika taas on mahdollinen oikeastaan kaikille. Tosin toisilla se on suuremman työn takana kuin toisilla.

Nopeiden ja hitaiden lihassolujen suhde kropassa määrittää sitä, minkä verran henkilöllä nopeus- ja kestävyysominaisuutta. Vaikka nämä ominaisuudet ovat kehitettävissä, joillain on luontaisetuna hyvä soveltuvuus kestävyyslajeihin, ja toisilla taas nopeuteen. Synnynnäinen nopeiden ja hitaiden lihassolujen jakauma pysyy yleensä samana koko elämän (viite). Tässä on selitys myös siihen, että jotkut juoksevat cooperissa mielettömän tuloksen, mutta maratonilla tai puolikkaalla keskinkertaisen, tai toisin päin. Usein näilläkin tuloksilla on korrelaatio, mutta esimerkiksi minun puolimaratonaikani (ja se ainoa maratonaikani) ovat huomattavasti paremmat kuin mitä lyhyiden matkojen tulokseni antavat olettaa. Luontainen kestävyys on oikeastaan ainoa fyysinen seikka, joka minulla on selkeästi puolellani. Toisaalta sitä nopeutta onkin sitten vaikea kehittää…

Hapenottokyky on usein se asia, mihin viitataan kun puhutaan ”kunnosta”. Asia ei ole ihan niin simppeli, eikä ainoastaan siksi, että kunnossa on monta osa-aluetta. Maksimaalinen hapenottokyky on ehdottomasti harjoittelulla kehitettävä ominaisuus, mutta noin puolet siitä on geneettisesti määräytynyttä (viite). Toiset ikään kuin syntyvät paremmassa kunnossa kuin toiset. Lapsuus ja nuoruus ovat hyvin merkityksellisiä hapenottokyvyn kapasiteetin kehittämisessä, ja siksi pienenä liikuntaa harrastaneet saavuttavat myös aikuisena myös muissa kuin omassa lajissaan parempia tuloksia ”helpommin” (viite). Hapenottokyvyn osalta olen selvästi heikoilla, ja keuhkojeni kapasiteetti tuntuu olevan aivan onneton: minun on erittäin vaikea saada edes ilmapalloa puhalletuksi, ja joskus spirometriakokeessa testaaja ei voinut uskoa ankeaa pihaustani vaan vaati yrittämään uudelleen.

Näiden lisäksi tuloksiin vaikuttavat myös muut muuttujat. Esimerkiksi sää ja se, missä kisassa juostaan. Mikäli osallistujia on vähän, ja joutuu kipittämään yksinään, on vauhti todennäköisesti hitaampi kuin hyvin kirittävässä porukassa. Sopivaan aikaan vetävän jäniksen selässä taas on optimitulos todennäköinen. Mäkinen ja tuulinen reitti on raskaampi juosta kuin tyyni ja sileä, hiukan viileämmässä säässä on helpompi pitää yllä vauhtia kuin helteessä. Siksi eri kisojen tulokset eivät ole täysin vertailukelpoisia keskenään. Toki myös kulloinenkin mieliala, syödyt ruoat ja vaikka mitkä muut asiat voivat olla osatekijöinä.

Vaikka osa omista ominaisuuksista (tai kaltaisteni onnettomien kohdalla lähes kaikki ominaisuudet) eivät ole otollisia, ne eivät silti ole tuomio. Kuten kestävyysjuoksuvalmentaja Bill Bowerman on sanonut, sometimes what matters is not what dog is in the fight but how much fight is in the dog.

Itse taidan tsekata puolikastilanteeni seuraavan kerran Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla. Onhan siihen hiukan aikaa, mutta ei tähän hätään nyt muutakaan sopivaa HCR-korvaajaa löytynyt.

***

There’s quite a lot of stuff which affects on what kind of results people get when racing. It’s easily tought that it’s all about amount of training but also one’s genetic physical and psychological abilities play a big role.