Lihavuus on sairaus
Männäviikolla uutisoitiin, että American Medical Association oli luokitellut lihavuuden sairaudeksi. Järjestön mukaan lihava on henkilö, jonka painoindeksi on yli 30, ja tällainen henkilö kärsii siis sairaudesta eikä vain satu huvikseen vetämään illallisekseen kolmea perhepitsaa.
Järjestö perusteli päätöstä muun muassa sillä, että monet ylipainosta kärsivät amerikkalaiset eivät ole voineet saada syömis- ja liikuntatottumuksiinsa apua lääkäriltä, sillä heidän vakuutuksensa kattaa ainoastaan sairauden hoidon. Kun lihavuus on sairaus, tämä ongelma poistuu.
Hyvä juttu sinänsä, mutta onko lihavuus sairaus? Mehän olemme tottuneet ajattelemaan – pitkällä linjalla kreikkalais-kristillistä moraalikäsitystä – että lihavuus on tahdonvoiman puutetta, henkistä velttoutta, laiskuutta ja tekosyitä. (Ihan viimehetken esimerkki tästä tekosyy-keskustelusta löytyy Sami Sundvikin blogista.)
Kuva täältä.
Toinen asia, minkä kohdalla sairauskysymys nousee keskusteluissa esiin, on alkoholismi, tunnustettu riippuvuussairaus. Silti senkin kohdalla mietitään, että onko se nyt mikään sairaus? Eikö juoppokin osoita heikkoa tahdonvoimaa, ja itsehän hän on tilanteeseensa syypää. Kuten lihava, joka on ihan itse omin, molemmin käsin sipsiä vetänyt.
Ottamatta nyt enempiä kantaa alkoholismiin sairautena vertaan näitä kahta. Kenenkään ei ole pakko juoda alkoholia, mutta jokaisen on syötävä. Sosiaalisissa tilanteissa voi olla hankalaa kieltäytyä alkoholista, mutta se on mahdollista. Ruoasta ei voi loputtomiin kieltäytyä, ja pelkällä kaurapuurolla ja porkkanalla on mahdollista (joskaan ei todennäköistä) lihoa.
Oletan, että riittävällä altistuksella lähes kenestä tahansa tulisi alkoholisti. Hommahan toimii niin, että aivot tottuvat alkoholiin ja vaativat sitä lisää. Se, minkä verran altistusta riippuvuuden syntymiseen tarvitaan, on yksilöllistä, ja monilla haitat, kuten krapula, toimivat estävänä tekijänä niin, ettei riippuvuuspisteeseen päästä koskaan. Eivätkä kaikki yksinkertaisesti halua juoda paljoa. Mutta voivatko he sanoa niille, joille alkoholi aiheuttaa voimakasta mielihyvää, että hei minäkin olen helposti juomatta, sen kun lopetat vaan? Toki voivat, mutta täysin kestämätön perusteluhan tuo on.
Samalla tavalla kuin alkoholi synnyttää toisille voimakkaamman mielihyvän tunteen ja nopeamman riippuvuuden syntymisen, vastaavat eri ihmisten aivot myös ruokaan eri tavoin. Jossain määrin tämä on synnynnäistä (on olemassa ns. makeanhimogeeni) ja jossain määrin opittua (jos syö suklaata aina lounaan jälkeen, aivot oppivat siihen). Monet syövät vain pysyäkseen hengissä, mutta monille ruoka on tärkein syy olla hengissä (ja tämäkin voi erota välillä pakkomieleteinen tuska – elämän suurin nautinto). Tältä pohjalta on aika erikoista vaatia ihmisiltä samaa tahdonvoimaa kuin itseltään, sillä ei voi tietää, miten vahva biologinen, kemiallinen, sosiaalinen ja opittu syösyösyö (tai juojuojuo) signaali kenenkin aivoista tulee.
Vaikka käytöstään voi kontrolloida, eivät mielitekomme ja käytöksemme ole yhtäläisiä eivätkä siten myös yhtäläisesti kontrolloitavissa. Suurin osa ihmisistä, jollei jopa jokainen, on lisäksi ainakin jossain määrin kyvytön näkemään ja analysoimaan kaikkia käyttäytymisensä syitä. Mikäli esimerkiksi yhteiskunnan taholta tulevia signaaleja ei tiedosta, ei niiden vaikutusta käytökseensä tietystikään voi nähdä. En tarkoita tällä sitä, etteikö tahdonvoimaansa voisi kehittää, enkä sitä että se olisi tuomio. Uskon myös, että säännöllinen terveellinen ruoka, liikunta ja nukkuminen sekä muuten tasainen elämä varmasti helpottavat jokaisen mielitekoja – kaipasi sitten viinaa taikka namusia.
Mjaa. Kuva täältä.
Ongelma on myös siinä, että emme vieläkään tiedä, miksi toiset lihovat helposti ja toiset eivät. Yksi selitys on ns. mikroliikunta: toiset elehtivät huomaamattaan satojen kalorien edestä päivässä. Samaa ilmiötä on myös arkiaktiivisuuden erot. On myös todettu, että samalla lihotusruokavaliolla ihmiset eivät liho samalla tavoin, joten ilmeisesti toisten elimistö nappaa tiukemmin kiinni ylimääräisestä energiasta kuin toisten. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että suoliston bakteerit ja herra ties mitkä muut jutut voivat vaikuttaa lihavuuden syntyyn. Puhumattakaan nyt muista sairauksista, lääkityksistä, kemikaaleista ja niin edelleen.
Nykypäivänä alkaa olla aika selvää, että lihavuus ei ole pelkkä tahdonvoima- tai viitsimiskysymys.
Mutta edelleen, eikö nuo nyt olleet enemmänkin persoonallisuuseroja (tai fysiikan eroja) kuin sairaus? Lihavuuden ”saamiseen” voi kuitenkin vaikuttaa. Toisaalta, voihan sitä vaikuttaa kakkostyypin diabeteksen, keuhkosyövän ja dementiankin ”saamiseen”, ainakin jossain määrin. Ja fyysiset sekä persoonallisuuserot (tai sanotaanko nyt aivokemialliset erot) vaikuttavat myös siihen, miten altis kukakin on mihinkin sairastumaan. Huolena tässä onkin, ettei vaan sairaudeksi luokitteleminen tee lihavuudesta asiaa johon ”potilaalla” ei enää ole keinoja vaikuttaa?
Vaan voisiko sairausleima helpottaa ylipainon kanssa kamppailevaa? Alkoholistin lienee silloin helpompi pysyä raittiina, mikäli hän ajattelee olevansa sillä tavoin sairas, ettei kestä alkoholia, kuin silloin jos hän miettisi, että vähän lähtee lapasesta. Keliaakikko jättää pullat vitriiniin jos hän tietää suolinukkansa tuhoutuvan, jos hänelle ainoastaan ”tulee vatsakipua”, on kiusausta vaikeampi vastustaa. Sairaus on kuitenkin painavampi syy.
Entä sitten kysymys siitä, millainen sairaus alkoholismi on? Riippuvuussairaus? Kaikkihan me olemme ruoasta riippuvaisia. Mielen sairaus, syömishäiriö? Ehkäpä. Fyysinen sairaus? Ainakin se aiheuttaa fyysisiä oireita. Mikäli kallistutaan syömishäiriön suunnalle, kysymys monimutkaistuu lisää. Nälässä oleminen saa terveen nuoren miehenkin ajattelemaan ja käyttäytymään anorektikon tavoin, osoitettiin jo 1940-luvulla*. Miten jatkuva ruoan ja syömisviestien keskellä oleminen sekä viestien mukaan toimiminen vaikuttaa aivoihimme? Onko ylensyöminen normaali reaktio tässä yhteiskunnassa, kuten masennus on ehkä pikemminkin terve reaktio kestämättömään tilanteeseen kuin sairaus? Luolamies varmaankin söi kaiken, mitä oli tarjolla, silloin kun sitä oli. Evoluutio ei taida toimia niin nopeasti, että tämä luontainen toimintamalli olisi ehtinyt jalostua pois sillä välin kun lajimme hankki joka (länsimaisen) nurkan tursuamaan ruokaa. Ja vielä sellaista ruokaa, johon meillä on biologinen kaipuu: makeaa ja rasvaista.
Taidan päätyä siihen tulokseen, että AMA:n päätös on oikea. Uskon, että siitä on apua ihmisille, ainakin huomattavasti enemmän kuin siitä, että pidämme yllä käsitystä lihavista velttona ja moraalittomina lössyköinä, jotka vaan niin kovasti tykkäävät syödä. Hoikillehan tästä ajatuksesta luopuminen on harmillista, sillä samalla joudumme luopumaan siitä ylemmyydentunnostamme, että meillä on parempi tahdonvoima, joka näkyy paremmassa kropassamme, ja että se on täysin omaa ansiotamme. Kun saattoi vaan käydä tsäkä.
*Jostain syystä en taasen saa linkkiä tekstiin, tsk. täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Minnesota_Starvation_Experiment
Aiemmin kysyin, että kuka käski olla läski?
***
American Medical Association reconized obesity as a disease. I believe it’ll help a lot of people. Thinking that obesity is a lack of self control and a sign of laziness and gluttony is only helping thin people to feel good about themselves, not obese people to take control of health.