Matkalla Ironmaniksi: ”Koko ajan yhtä kamalaa”

Pidempään blogiani seurailleet tietävät, että minulla on sellainen pikkuinen haave kuin täysmatkan triathlonin suorittaminen. Sen, joka myös Ironmanina tunnetaan. Olen suunnitellut käyväni läpi 3,8 km uintia, 180 km pyöräilyä ja maratonin sisältävän kisan ennen kuin täytän 40. Aikaa on vajaat kahdeksan vuotta, mutta onhan tuo haavekin ihan mahdoton. Vai onko? Satuin kuulemaan tyypistä, joka oli pari viikkoa takaperin osallistunut kisaan, ja vieläpä niin että hänellä ei ollut kokemusta juoksutapahtumista tai maratonista. Uintiharrastuskin oli käynnistynyt kunnolla alle vuosi sitten, vapaauinnin alkeiskurssilla.

Mitä ihmettä? Teemu Vieruaho, 36, lupautui kertomaan minulle – ja teille – kokemuksestaan Ironman-kisassa.

Pari kaveriani oli aiemmin osallistunut Ironmaniin. Toisella heistä oli uintitausta, mutta toinen oli enemmän omaa kuntotasoani, ja hänen selviytyessään maaliin viime vuonna Nastolassa tuli se viimeinen herätys. Ilman vastaavaa vertailukohtaa en olisi uskaltanut lähteä tähän. Olen harrastanut liikuntaa suht säännöllisesti, mutta minulla ei ole urheilutaustaa. En ollut juossut yhtään maratonia enkä osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan. Ironmaniin päädyin koska minulla on hiukan tapana ajaa itseni hankaliin tilanteisiin….tai sanotaanko, että jossain määrin jotkut asiat menevät positiivisella tavalla överiksi kun innostun niistä. Toki tässä oli taustalla myös se ajatus, että iän karttuessakin pysyisi kunnossa. Ilman tavoitetta en pääse sohvanpohjalta ylös.

Teemu oli alkanut tietoisesti pyöräillä enemmän jo 2012 kesällä, ja syyskuussa teki päätöksen aloittaa treenaamisen Ironmania varten. Ilmoittautua hän ei vielä uskaltanut, ja sen askeleen otto meni lopulta heinäkuulle asti. Siitä huolimatta hän lensi Kööpenhaminaan elokuussa tavoitteenaan suorittaa täysmatkan triathlon.

Koko edellinen viikko meni äärimmäisen hermostuneena. Kisa ylipäätään hermostutti, ja erityisesti kipeytynyt akillesjänteeni. Viikkoa ennen kisaa lääkäri kehotti jättämään osallistumisen sikseen ja totesi, että ei tule onnistumaan. Otti todella päähän. Olin tehnyt vuoden töitä, ja pelkäsin että tähän se nyt kaatuu. Edeltävän yön nukuin ihan ok, mutta aamulla mietin, että onko tässä mitään järkeä. Periksi antaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto.

Syksyllä hän osallistui vapaauinnin alkeiskurssille, eikä hän ollut koskaan aiemmin edes kokeillut kroolata. Ensimmäisellä kurssikerralla ohjaaja Tuomo Kilpikivi (Flow On) käski osallistujien näyttää, miten he uivat vapaauintia. Teemu pelkäsi, ettei pääsisi 25 metrisen altaan toiseen päähän, mutta selviytyi sinne mitenkuten käsiään huitomalla, ”varmaan kaksi litraa vettä” keuhkoissaan. Hän kuvailee lähtötasokseen nollaa, käytännössä kaikki muut kurssilaiset suoriutuivat paremmin. Vapaauintikurssin lisäksi hän otti yksityistunteja samalta ohjaajalta, jotta tekniikka kehittyisi ja mahdollistaisi uintikunnon treenaamisen.

Viiden aikaan aamulla menin taksilla uimapaikalle, puin märkäpuvun päälle ja lämmittelin. Katsoin reitin, täytin pullot ja tsekkasin renkaat. Siinä vaiheessa hermostus helpotti, aurinko alkoi nousta ja isossa porukassa oli hyvä tunnelma. Tiesin, että olin harjoitellut riittävästi ja jännitys vaihtuu positiiviseksi energiaksi ensimmäisen tunnin aikana kun kroppa lämpenee. Kello 7:15 lähdin liikkeelle lähtöryhmässäni samanaikaisesti noin 300 muun osallistujan kanssa. Uinnin otin tietoisesti rauhallisesti, yritin vetää matalilla sykkeillä. Reitillä oli siltoja, ja pystyin suunnistamaan niiden avulla, ja vesi niin kirkasta, että pystyin seuraamaan muita. Eka kääntöpaikka reilun kilometrin kohdalla tuli nopeasti. Uidessa ei kerennyt paljoa ajatella ennen kuin se oli jo ohi. Kun on keskittynyt ja maisemat vaihtuu, aika kuluu paljon nopeammin kuin uimahallissa. Lujempaakin olisi voinut mennä, sillä siinä lihasopassa ohittajia oli paljon: porukkaa tuli oikealta, vasemmalta, päältä ja alta. Silti onnistuin pysymään rauhallisena, mikä oli loppumatkaa ajatellen tärkeää. Uintiaikani oli 1:24, odotin parhaimmillaan 1:15, mutta alussa meni aikaa ja pieni suunnistusvirhekin tapahtui. En omasta mielestäni kehittynyt uinnissa mitenkään älyttömästi, mutta ero lähtötilanteeseen on järkyttävä. Minulla on tosi huono motoriikka, eikä erityisiä lahjoja uintiin, joten jos minä pystyin tämän uimaan, niin kuka tahansa voi.

Pyöräilyharjoittelun osana Teemu polki Team Rynkebyn jäsenenä Pariisiin heinäkuussa. Reissua varten osanottajat harjoittelivat yhdessä. Apuna oli Animal Spin -treenaus, jonka hän koki todella hyväksi. Ohjattu harjoittelu irrotti rutiineista ja sai huomaamaan, että pyöräilykin on tekniikkalaji. Treenissä oli käytössä koko ajan progressiivinen ohjelma, joka todella vei pois mukavuusalueelta. Välillä Teemu pelkäsi, että taju lähtee ja hän kaatuu pyörän päältä. Kunnon kohoamisesta huolimatta ohjelma ei tuntunut lainkaan helpottuvan: ”Se oli koko ajan yhtä kamalaa!” Ammattilaisen suunnittelema ohjelma ryhmän kanssa yhdessä toteutettuna oli paljon tehokkaampi kuin mitä olisi yksinään kyennyt tekemään, ja siitä oli apua myös juoksussa.

Vaihdot olivat tosi kivoja, niissä oli hillitön tunnelma. Oli kiva päättää joku laji ja päästä seuraavaan yleisön kannustaessa. Minulla meni molempiin vaihtoihin 8 minuuttia, mikä on iäisyys, mutta ne otin tarkoituksella rauhallisesti että en unohtaisi mitään. Pyöräilystä olin varmin että se sujuu. Pientä epävarmuutta oli akillesjänteen kanssa, mutta ajattelin kykeneväni pyörittämään polkimia vaikka yhdellä jalalla… Lähdin aika kovaa, keskivauhti 35 km/h, mikä vastatuuliosuuksilla laski aika reippaasti. Reitillä kierrettiin kaksi kierrosta, se kaunis ja varrella oli paljon kannustusta ja musiikkia. Ajoin lopulta koko matkan 31km/h keskivauhdilla ja huolehdin energian saannista, sillä tiesin että yleisimmin keskeytetään sen loppumisen takia. Henkisesti kovinta oli kilometrien 140-180 väli. Satoi, ja puuskittainen vastatuuli teki ajamisesta raskasta. Aloin olla väsynyt ja laskin vauhtia, sillä tiesin, että paukkuja pitäisi vielä jäädä.

Juoksunharjoittelua Teemu pystyi tekemään vähiten. Harjoittelun alkuvaiheessa hän sai juostua noin 2 km ennen kuin polvikipu keskeytti homman. Sama on vaivannut häntä lapsesta asti, eikä syytä ollut löytynyt.  Alkuvuodesta polvi alkoi tulla paremmaksi, ehkä harjoittelun monipuolisuuden ja lihastasapainon kehittymisen takia.

Ratkaisevaksi Teemu koki sen, että uintitekniikan opettaja patisti hänet hierojalle. Siellä selvisi, että etureisi oli niin jumissa, että polven normaali toiminta estyi. Myös fysioterapeutilta saadut kuntoutusvinkit osoittautuivat todella arvokkaiksi. Talvella Teemu teki pitkiä kävelylenkkejä, jotka vaihtuivat vähitellen kävelyn ja juoksun yhdistelmiksi. Maaliskuussa hän juoksi pisimmän lenkkinsä ikinä, 20 kilometriä.

Toisessakin vaihdossa otin rauhallisesti, mutta hanskat jäi käteen ja väärä lakki päähän, että ei siinä ihan normaaliajattelua ollut. Olin jännittänyt akillesjännettä koko matkan, mutta tähän asti olin selvinnyt ongelmitta. Juoksin pari kilometriä, sitten jänne kipeytyi niin, että en pystynyt enää juoksemaan. JATKUU….

***

Teemu Vieruaho’s journey towards Ironman finish line.