Matkalla olen koko ajan perillä
Kuten eilen jo kerroinkin, palasin juuri Köpiksestä. Sitä ennen Turusta. Sitä ennen Ateenasta. Kun tämä postaus ilmestyy, olen matkalla Tallinnaan. Jonka jälkeen suuntaan Tukholmaan, Tampereelle, Turenkiin, Las Palmasiin ja Roomaan. Pariisia on väläytelty, samoin Leviä. Kreikkaan on ikävä. Honoluluun vertailen lentoja.
Vielä joitain vuosia sitten matkustin hyvin vähän. Koin, että se oli liian raskasta ja vaivalloista. Olen hieman hermoheikko, ja matkustaminen jos mikä käy pinnan päälle. Vauhkoan onko kaikki mukana, ehdinkö koneeseen, tippuuko kone tai uppoaako laiva, tuleeko tsunami, millaiset säät ovat, millaista ruoka on, saanko ruokamyrkytyksen, koenko tarpeeksi, näenkö kaiken mitä haluan, huijaako taksikuski, osaanko oikeaan metroon, tulenko ryöstetyksi, onko merivesi kylmää, astunko merisiiliin, koskenko portugalin sotalaivaan, päädynkö hain kitaan ja niin edelleen.
Halpalennot ja nettivaraaminen tekivät matkojen ostamisesta niin helppoa, että lopulta päädyin hankkiutumaan ulkomaille – ja kotimaankin retkille – useammin. Enkä vähitellen jaksanut huolehtiakaan niin paljon. (Lisäksi keksin hankkia uusia huolenaiheita: Ehdinkö starttiin, jaksanko maaliin, sekä tietysti saanko ruokamyrkytyksen, murranko koipeni ja niin edelleen.)
En edelleenkään ole seikkailumatkailija saati lungin letkeä travellerityyppi, enkä suin surminkaan halua minnekään viidakkoon reppureissaamaan. Matkalla ja lomalla pitää olla helppoa, arki on ihan tarpeeksi työlästä. Kummasti olen kyllä rentoutunut, ja siinä on auttanut jostain lehdestä lukemani sitaatti:
Matkalla olen koko ajan perillä.
Ihan sama, jos kykin ruuhkassa, paikallista elämäähän tänne on tultu näkemään. Ihan sama, jos en jaksa rampata joka nähtävyyttä katsomaan. Ihan sama, jos maraton on kauhea, saanpahan tehtyä kiinnostavan postauksen! (Sama koskee sitäkin, jos päädyn tilanteeseen joka on kuin suoraan Tappajahaista, onpahan teillä luettavaa. Sillä oletuksella, että selviän. Todennäköisesti selviän, sillä olen nähnyt Rockyn. Ei kun se olikin joku muu elokuva.)
Joistain ahdistuksista en vielä ole päässyt eroon. Koneesta myöhästyminen on ollut minulle suorastaan painajainen. Paluumatkalla Kööpenhaminasta tuli sekin koettua, eikä se nyt niin kauheaa ollut. Pääsin kuitenkin kotiin, vain hieman aiottua myöhemmin. Erityisesti turhien, usein matkan suorittamiseen liittyvien hermoilujen kohdalla mietin, että olen jo perillä. Olen koko ajan perillä.
Kaikkein vaikeinta on kuitenkin kotiinpaluu. Bättre Livin Eerika kirjoitti juuri lomaltapaluuangstista, ja kyseli, että kärsiikö siitä kukaan muu.
No kyllä! Kotiintulo on hyvin hankalaa. Mikään ei huvita, arki tuntuu tolkuttoman raskaalta. Ajattelen kauhuissani tulevien päivien lasten kuljetuksia edestakaisin, sähköpostin avaamista, sitä että pitää vastata puhelimeen. Ja kylmyyttä, pimeyttä, lunta. Vaikeinta on palata ihanasta lämmöstä Suomen syksyyn tai talveen, mutta myös mökkireissut ja viikonloppumatkat Kälviälle pistävät pakan sekaisin.
Kyökkipsykologi voisi kommentoida, että arjesta pitää tehdä sellaista, että siihen ei ahdista palata. Hyvä ajatus noin niin kuin teoriassa, mutta käytännössä kaikkeen arjessaan ei voi vaikuttaa. Enkä tiedä helpottuisiko siirtymäahdistus siltikään. Välillä mietin, että onko nykymatkailu vain liian nopeaa aivoillemme. Jos valtameren ylitys vei viikkoja, ehti ajatukseen tottua. Nykyisin kun muutamassa tunnissa pääsee miltei minne tahansa, on ehkä vaikea tajuta, että äsken olin tuolla ja nyt olen täällä ja sitten taas takaisin.
Ehkä olemme myös liian elämys- ja nautinnonhakuisia? Koko elämän pitäisi olla kuin lomamatkailua. Ehkä olisi hyvä oppia arjessakin ajattelemaan, että on koko ajan perillä?
Sillä välin pyrin pitämään kotiinpaluun jälkeen yhden päivän, jona ei tarvitse tehdä mitään eikä tsempata millään tavalla. Ja siitä seuraavana päivänä palaan normaalirutiiniin niin liikunnan, syömisen kuin työnteonkin suhteen. Kyllä se siitä helpottaa. (Viimeistään silloin kun on puolisalaa itseltään käynyt käpistämässä matkatoimiston sivuilla uuden varauksen!)
***
I used to dislike travelling, as it was so nerve-wracking. Nowadays I’m more laid-back, and love to travel. But I still get really anxious when I come back home.