Mikä siinä fitnessissä on vikana?
Alkuhuomautus, kirjoitin tämän jutun sen Suuren fitnesskeskustelun aikaan, mutta unohdin luonnoksiin. Nyt kun keskustelu on jälleen käynnissä täällä, täällä ja täällä, muistin tämän.
Se fitnesskeskusteluhan lähti Virpi Salmen jutusta Katsokaa mun kuntoprojektia. Taisin ymmärtää kyseisen kirjoituksen aika eri tavalla kuin useat, sillä itse juutuin väitteeseen siitä, että fitnessharrastelu (erotuksena puoliammattimaisemmasta toiminnasta kilpailuineen yms.) on ”vain uusi naisten ulkonäköfriikahtelun muoto”. Sillä niinhän se on.
Jo villityksen iskulause ”Strong is the new skinny” kertoo homman nimen. Vaikka on helkutisti parempi juttu olla strong kuin epäterveellisen laiha, on kyseessä kuitenkin trendi, jota jokaisen kunnon naisen tulisi noudattaa. Treenaaminen ja puhtaasti syöminen eivät ole pahasta, ainakaan kohtuullisissa määrin, mutta niiden asettaminen ihanteellisen naisen normiksi on silloin, kun niiden tavoitteena on tietty ideaaliulkonäkö. Tällöin kyseessä on ihan sama ilmiö kuin se, että nuoruudessani 90-luvulla piti olla tikkulaiha tai ennenmuinoin, jolloin piti katkoa kylkiluita ahtautuakseen korsettiin. Edellinen treeniä! Lihaksia! Poweria! -vimma oli muuten 80-luvulla. Mikäköhän yhteiskunnassa saa tämän nousemaan tuolloin tällöin? Helpoten tulee mieleen epävarmuus tulevasta, mutta sehän ei taida kasariin natsata. Valtakysymys tämä kuitenkin selvästi on.
Asta Leppä kirjoitti lapsensa liikuntaharrastuksesta sunnuntaihesarissa kotva sitten. Hän totesi liikunnallisesti taitavista lapsista: ”- – he olivat luokan kingejä. Niin he ovat vieläkin. Urheilussa pärjäävän lapsen ympärille syntyy kunnian aura, jota ei läpäise edes koulukiusaaja.” Sama ilmiö koskee myös aikuisia. On todettu, että liikkujat saavat enemmän palkkaa. Hoikan ja pyöreämmän naisen tuloerot johtavassa asemassa voivat olla jopa 20%, kirjoittaa Taloussanomat. Liikkuvaa ihmistä pidetään automaattisesti sellaisena, jolla on homma hanskassa.
Ai miksi? Vastaukseen viitataan jo kyseisessä Taloussanomien jutussa: Eihän ole kenellekään eduksi, jos ihminen ei pysty hallitsemaan omaa kehoaan, sanoo Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija, dosentti Kaisa Kauppinen. Hallitsemaan. Erityisesti naiset on kultuurissamme nähty, ja nähdään edelleen kurinalaisuuteen kykenemättöminä, impulsiivisina ja vailla kontrollia olevina. Heillä kun on näitä hormonijuttuja, kiukunpurkauksia ja suklaanhimoja. Tämä ajatusmalli periytyy ainakin kirkkoisien ajatteluun, mahdollisesti pidemmällekin kulttuurimme alkuhämäriin. Koska nainen on ”luonnostaan” tällainen henkisesti heikko ja houkutuksille altis, on hoikkuus näkyvä osoitus hänen menestyksestään, kirjoittaa Susie Orbach teoksessaan Hunger Strike: The Anorectic’s Struggle as a Metaphor for Our Age. Orbachin mukaan pointti ei kuitenkaan ole itse hoikkana oleminen, vaan se saavutus. Saavutettu ulkonäkö näyttää kaikille katsojille, että minä pystyn tähän.
Tästä on kyse myös fitness-kauneusihanteessa. Ihanteen saavuttaminen vie aikaa ja vaivaa, ja vaatii sitoutumista. Ja lopputulos, se, että voi keekoilla salilla, rannalla tai uimahallissa, taikka nettiin postautuissa kuvissa, hoikkana ja lihaksikkaana on valtaa. Sillä osoitetaan omaa kykyä, pystyvyyttä ja kurinalaisuutta. Minä en ole heikko enkä halujeni vallassa, niin kuin naiset tyypillisesti ovat. Toisin kuin suuri osa muista naisista, minä pystyn tähän.
Tästä syystä fitnessiä (ja vastaavaa) kritisoivalle sanotaan hänen olevan kateellinen. Hänhän haluaisi itsekin, mutta ei pysty. Tällä väitteellä suljetaan kätevästi kaikki aiheellinenkin arvostelu pois. Tämä kaikki haluavat -oletus myös osaltaan vahvistaa ideaalia: emme voi yksinkertaisesti hyväksyä, että joillekin ulkonäkö ei ole elämän tärkein asia tai että joidenkin ihanne poikkeaa omastamme. (En itsekään ymmärrä ihmisiä, jotka sanovat, että lihakset näyttävät miehekkäiltä. Kateellisia ja itseäänpettäviä moiset!)
Kieroa. Mutta ei tässä vielä kaikki.
Jos meillä on ideaali, niin meillä on tietysti myös hirveä määrä porukkaa, joka ei ideaaliin yllä. Tämä koskee toki miehiäkin, mutta vaikuttaisi siltä, että se ei vaikuta heihin yhtä syvästi kuin naisiin. Syvästi ja haitallisesti. Syömishäiriöt nimenomaan naisten sairauksina on tietysti tuttu ilmiö, sekä se, että jo pienet tytöt tuntevat itsensä liian lihaviksi, mutta asia ei valitettavasti jää tähän. Eräässä tutkimuksessa miehet ja naiset laitettiin tekemään matemaattisia tehtäviä ensin normaalisti vaatetettuina ja sitten uima-asuissa. Bikineihin pukeutuneina naisten tulokset laskivat, uimahousuisten miesten tulokset taas pysyivät samoina tai paranivat. Naisten kognitiiviset kyvyt ja keskittyminen siis laskivat paljastavassa asussa koetta tehdessä. Ilmeisesti siksi, että he olivat vaivaantuneita ja huolissaan ulkonäöstään. Että mietinpä vaan, miten paljon tämä vaikuttaa naisten toimiin ylipäätään.
Voisi ajatella, että timmissä kunnossa oleminen nostaa naisten itsetuntoa ja antaa valtaa myös sitä kautta. Mutta on melkoinen ongelma, jos viidesti viikossa tehdyt tiukat treenit ja grammantarkka ruokavalio ovat ehtona siihen, että nainen tuntee itsensä kelvolliseksi toimimaan yhteiskunnassa. Vähän saatan kärjistää tässä, mutta tajuatte jutun jujun.
Vielä kolmaskin huomio. Kauneusihanteet muuttuvat ajan myötä, se on selvää. Ja kuten jo totesin, lihaksikkaammassa ihanteessa on paljon hyvää, ja olen ehdottomasti enemmän sen kannalla kuin epäterveen laihduuden taikka liian pulskuuden (joka sekin on tai on ollut in joskus jossakin). Lihaksikkaassa ihanteessa vaan on eräs haittapuoli verrattuna hoikkuusihanteeseen. Siinä missä jälkimmäinen vaatii yksinkertaistetusti ainoastaan suotuisat geenit tai kieltäymystä, on ensimmäisen saavuttamiseksi tehtävä enemmän töitä, kuten jo todettua. Sen työn tekemiseen menee aikaa. Paljon aikaa. Mikäli ei olisi niin hirveän tärkeää, että pylly on terhakka, vatsa tiukka ja olkapäät pyöreät, niin mitä kaikkea sitä kerkeäisikään tehdä? Mitä kaikkea saisi aikaan sillä energialla, joka päivittäin länsimaisessa kulttuurissa kuluu naisilta ulkonäön puunaamiseen tavalla jos toisellakin?
Onhan se toki niin, että monilla tämä energia meni aiemmin sohvalla lörväykseen tai vastaavaan. Sekä niin, että hittolainen mitä saisi aikaan sillä energialla, mikä miehiltä menee pallo- taikka videopeleihin saati kaljanlatkintaan?
Lisäksi minua hämmentää näissä kauneusihanteiden muuttumisessa on se, että aikaisemmin oikein hyväksyttävä saattaa nykyisin olla ihan kauheaa.
Hirvee laihaläski toi toinen. Vai onko sittenkään? Kuva täältä.
Lopuksi mainittakoon, että ylläolevassa oli paljon yleistyksiä ja stereotypioita, eikä minulla ole kerrassaan mitään liikunnallista elämäntapaa vastaan. Enkä itsekään treenaa tullakseni mahdollisimman rumaksi. Minusta näitä asioita on vain hyvä vähän kyseenlalaistaa. Asiat kun eivät lankea luonnostaan jollekin tolalle, vaan ihmiset tekevät nämä ideaalit ja käsitykset. Sen verran jurpoja on itse kukin, että ne käsitykset eivät välttämättä ole oikein.
Mikäli teema kiinnostaa enemmän, on mainitun Susie Orbachin lisäksi Susan Bordolla hyviä teoksia aiheesta.
Lue myös aikaisempia teemaa jollain tapaa sivuavia kirjoituksiani:
Äidit ovat läskejä, laiskoja ja itsekkäitä
Mallillanne on lihakset, annan rahani teille
Miksi olla laiha ja väsynyt? Lihota nyt!
***
My views on Lily’s fitness debate. Healthy lifestyle is a great thing, but there’s deeper issues on this fitness-frenzy of our time. Women seem never be enough just the way they are. I think this strong is the new skinny -thing is a question of power. Women try to claim power by making their bodies acceptable. I’m very pro claiming power, but I’d really like to see it done using brains, regardless the size and shape of the body.
For further reading I recommend Susie Orbach and Susan Bordo.