Miksi juoksen maratoneja?

Googlasin ihmisten kokemuksia Ateenan maratonilta. Selvisi, että karkeasti ensimmäiset 30 kilometriä juostaan ylämäkeen. Järjestäjän bussit kuljettavat osallistujat aamuhämärissä Ateenasta Maratoniin, ja siinä kyydissä meinaa kuulemma usko loppua, kun ensin ajetaan ylös kymmenen kilsan ajan ja sitten se kolmisenkymmentä alamäkeen. Että tämäkö pitäisi kohta juosta takaisin päin!

Voisi kuvitella, että ennemmin se usko meinaa loppua itse reitillä. Fiksumpi olisi tehnyt googlauksen ennen ilmoittautumista. Toisaalta, en tiedä olisinko välittänyt siitä että reitti on niin rankka. En välitä nytkään kovin paljoa. Kauhistelen toki, mutta osin ajattelen, että onpa siistiä. Ihan hirveää, tosi siistiä. Hidas ja kivulias siitä tulee, sanoi puoliso. Sitähän sieltä mennään hakemaan että sattuu, minä sanoin.

Las Palmas 2014. Sattui.

Sen sanottuani jäin miettimään, että onko näin. Miksi oikeastaan haluan juosta maratoneja? Miksi olen aivan innoissani lähdössä vaikka en ole edes pystynyt treenaamaan? Miksi odotan Ateenaa aivan täpinöissäni, vaikka se kuulostaa jopa kohtuuttoman vaikealta?

Maraton on nykyisin vähän semmoinen juttu, että pitäähän se juosta. Mitä useampi sen on tehnyt, sitä helpompaa on itsekin kokeilla. Jotkut kokevat ehkä vähän painettakin tähän suuntaan. Itse olen ollut kiinnostunut maratonin juoksemisesta niin pitkään, että en tiedä missä määrin kestävyysurheilun trendikkyys on asiaan vaikuttanut. Varmaan ainakin siltä osin, että olen uskaltautunut helpommin mukaan. Massajuoksujen alkuaikoina maratoneja juoksivat vain kovakuntoiset tositreenaajat, nykyisin mukaan voi lähteä kuka tahansa. Jos kaikki muut juoksisivat kakkosella tai kolmosella alkavia aikoja, tuskin kehtaisin mennä paikalle jolkottamaan järjestäjän auto perässäni kuumottavasti madellen.

Puritanistien mielestä tämä on osoitus rappiosta. Juoksufoorumien keskusteluissa veuhkataan, kuinka hitaiden tulisi pysyä poissa tapahtumista. Maratonin juoksemista mystifioidaan ja glorifioidaan: matkasta ei selviä jos ei juokse vähintään neljästi viikossa, ja oikea maratoonari ehdottomasti juoksee koko matkan, ja helkutin kovaa tietenkin.

Nämä keskustelut ovat muutenkin jänniä. On tietysti typerää olettaa, että jokainen tuntisi kuten minä, mutta on myös erikoista huomata, että vaikka teemme samaa asiaa, koemme sen niin eri tavoin. Joillekin ei juoksussa eikä edes maratonjuoksussa, ole mitään henkistä. Se on pelkkä fyysinen suoritus, jolla on pelkästään fyysisiä vaikutuksia. Jotkut taas uskovat, että koko 42 kilometriä juostaan pelkällä päällä, vaikka täysin treenaamatta.

Itse olen viime aikoina ruvennut hieman ymmärtämään sitä ”pitkän matkan juokseminen on päästä kiinni” -ajatusta. Mutta vain hieman, enkä edelleenkään pidä maratonia minään osoituksena henkisistä kyvyistä tai tahdonvoimasta. Ihan jokainen velttopetteri voi sen halutessaan selvittää, jos kerran minäkin olen pystynyt.

Berliini 2013. Ei toki pidä unohtaa kaljan merkitystä juoksumotivaation aikaansaajana.

Berliinissä, noin 30 kilometrin juomapisteellä maa oli tahmea energiageelistä ja syyskuun lopun aurinko paistoi viistosti silmiin. Edessäni ihmiset kävelivät voipuneina, samalla kun joivat ja pruuttasivat geeliä suuhunsa. Muutamien askeleiden jälkeen he palasivat reitille. Katsoin vastavalossa hahmoja jotka vaihtoivat juoksuun taukoamattomana virtana, kuin näkymättömän imun vetäminä, ennen kuin sama voima veti minutkin mukaan. Miksi ihmeessä, mietin silloin. Mikä on tämä voima, joka vetää meidät takaisin?

Jotain mystistä ja henkistä koen kestävyysjuoksussa olevan. Ja se on sitä, mitä sieltä haen.

Yleensä sanotaan, että kyse on itsensä voittamisesta. Minulle se ei ole sitä. En ole matkalla voittamassa ketään, kaikkein vähiten itseäni. Jonkinlaisesta itsensä yllättämisestä sen sijaan saattaa olla kyse. Ennen ensimmäistä kertaa epäilin kykyäni. Muilla kerroilla epäilin kykyäni juosta kovempaa. Selviytyminen tai selviytyminen oletettua paremmin haastavasta tehtävästä saa minut iloiseksi. Kun taas tavoite, johon valmistautua ja pyrkiä, tekee minut onnelliseksi. Mutta koko ajan olen yksi kokonaisuus jolla on yksi päämäärä, en tahtova mieli ja vastustava ruumis.

Sanotaan myös, että maratonilla ihminen oppii paljon itsestään. Se on totta. Joskus kaipasin niin kovasti maratonille, että se tuntui koti-ikävältä. En voinut käsittää. Mitä sellaista siellä muka on, mitä näin kaipaan? Sitten ymmärsin, että minä olisin siellä. Itsestään raahaa mukana paljon käsityksiä, osa on totta, osa ehkä ei. Maratonilla niitä ei pysty roikottamaan mukana, vaan väsyneenä ja kipuillessaan on sellainen kuin on. Ainakin minulle se esiin kaivautuva minä on ollut positiivinen yllätys: vahva, sitkeä, päämäärätietoinen, avulias ja kiitollinen. Mitä nyt ensimmäisellä maratonilla teki mieli lyödä jotakuta kun sattui niin paljon (mutta ehkä sellaisiakin asioita on hyvä oppia itsestään).

Las Palmas 2013.

Toinen asia mikä vetää minua takaisin maratonille ovat ne tunteet, joita matkalla kokee. Olen nauranut, itkenyt ja halunnut oksentaa. Välillä olen järkyttynyt kivun voimakkuudesta, välillä taas tuntenut itseni kykenemättömäksi väsymään. Olen leikitellyt ajatuksella juosta syrjään reitiltä koskaan palaamatta, mutta ikinä en ole meinannut keskeyttää. Olen ollut täysin sekaisin päästäni vain siksi, että olen ollut liikkeessä niin pitkään: olen tuntenut, kuinka jokin kihelmöivä voima virtaa lävitseni, kuinka olen juuri siinä, ja samanaikaisesti en ole missään. Kokeakseni kaiken tämän palaan lähtöviivalle yhä uudestaan.

Ehkä palaan myös kokeakseni sitä kipua, kuten alussa mainitsin. Mahdollisuus kärsiä vapaaehtoisesti on etuoikeus. On luksusta, että on olemassa tuskaa, jolla on mitta ja määrä, ja jonka tunteminen on hallinnassani. Voin lopettaa sen heti halutessani, tai voin kestää sitä – koska pystyn sietämään sitä, koska se ei voi vahingoittaa minua.

Palaan myös niiden tuntemattomien takia, jotka seisovat katujen vierillä kannustamassa. Jos olet menettämässäsi uskosi ihmiskuntaan, mene katsomaan maratonia, on Kathrine Switzer, ensimmäinen nainen joka juoksi Bostonin maratonin rekisteröityneenä*, sanonut. Olet siellä jossain kilometrien 1 ja 42 välissä, tiellä mitä et ole koskaan juossut, maassa jossa et asu, ympärilläsi ihmisiä joita et tunne. Ja nämä ihmiset huutavat, taputtavat käsiään, soittavat musiikkia, heiluttavat lippuja, pitelevät ehkä yötä myöten askartelemiaan kylttejä ja pyörittävät räikkiä, koska heille on tärkeää, että sinä pääset maaliin. Miksi he siitä välittävät?

Koska sellaisia me ihmiset olemme. Meistä on ihanaa seurata kun muut lajimme jäsenet yrittävät jotakin vaikeaa. Ja me haluamme, että he onnistuvat. Maratonilla oppii, että maailma on täynnä tuntemattomia, jotka haluavat sinulle hyvää. Tuntemattomia, jotka toivovat, että sinä onnistut. Ja se on oivallus, jonka myötä tässä maailmassa on paljon kevyempi elää.

Osaksi näistä syistä juoksen maratoneja. Ja osaksi muista: liikkumisen ilosta, tavoitteiden ja motivaation takia, huvin ja elämyksen vuoksi. Vaan tästä kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin uskonnollisen tai aistillisen kokemuksen pukeminen sanoiksi: vain osa kokemuksesta on mahdollista välittää, se pitäisi tuntea itse. Sen lisäksi, että sanat eivät tavoita elämystä, on sitä kipuineen ja iloineen vaikea muistaa jälkikäteen, ja siksi siihen haluaa upota uudelleen.

Maratonsoittolistallani on HIM:in Heartache every moment, vaikka se on oikeastaan turhan hidas. Paikkansa se on ansainnut riveillä, jotka tuntuvat kertovan suoraan, mistä maratonin juoksemisessa on kohdallani kysymys: Deeper into our heavenly suffering/ Our fragile souls are falling.

Heavenly suffering. Kaunis on vaikeaa.

Siksi.

 

* Naiset eivät saaneet osallistua Bostonin maratoniin ennen vuotta 1972. Kathrine Switzer ilmoittautui kertomatta koko nimeään ja sukupuoltaan. Kesken juoksun järjestäjät yrittivät poistaa hänet radalta. On hyvä muistaa, että mahdollisuus juosta maratoneja on myös tässä mielessä etuoikeus, ja etuoikeus, jonka joku on meille hankkinut.

Näitä lehtikuvia löytää googlettamalla, alkuperäisiä tekijöitä en pystynyt löytämään.

***

Why I run marathons? Because they are not easy and I believe there’s certain rare beauty and special value doing things which aren’t easy. Also because they restore one’s faith in humanity as Kathrine Switzer has said. And, of course, I run marathons because they make me high (and I even get some beer afterwards!).