Mutku eli miksi jään sohvalle
Pälisin tuossa antaumuksella miksi liikun. Aina en kuitenkaan saa itseäni treenaamaan asti, ja olihan haasteenkin toinen puoli kertoa, miksi en liiku. Mulla on kyllä mutkuja ja tekosyitä joka lähtöön: olen liian väsynyt; liikunta piristää niin, etten saa nukuttua; en ole syönyt hyvin; olen syönyt liikaa, mulla on menoja; mulla ei ole menoja vaan kerrankin mahdollisuus olla kotona; mulla on kylmä; ulkona on kylmä; taidan olla tulossa kipeäksi; kyllä mä tästä kohta lähden; en vaan jaksa tänään; en löydä mun trikoita; mä en ehdi enää; ulkona sataa; ulkona on liian aurinkoista; mä en ole palautunut; mulla on joku vamma jalassa ehkä; menen huomenna…
(Teko-)syitä riittää, mutta oikeastaan aika harva näistä saa minut jäämään kotiin. Kunhan lämpimikseni valittelen ensin hiukan (sanoinhan, että mulla on kylmä!) ja menen sitten kuitenkin. Toki osalla kerroista jään kotiin, mutta eihän se syy oikeasti mikään noista ole. Vaan se syy on vaikeilu.
Vaikeilu on se tunne, mikä iskee kun on lähdössä. Emmä haluakaan. Emmä voikaan. Emmä jotakin. Ja sitten keksii jonkun tekosyyn, tuntee vähän niin kuin nousevaa kuumetta tai syvää uupumusta, ei löydä puhdasta treenitoppia mistään. Vaikka on suunnitellut menevänsä jos useampaa päivää aiemmin ja vaikka pitää treenaamisesta. En tiedä, vaikeileeko kukaan muu (mutta musta tuntuu, että Saara puhui samasta jutusta). Enkä todellakaan tiedä, mistä se johtuu.
Luulen, että kyseessä on psykologinen ilmiö nimeltä itsesabotaasi, joka ilmeisesti liittyy sekä epäonnistumisen että onnistumisen pelkoon. Ensimmäisessä sählätään jollain tavalla, jotta on (teko-)syy jota syyttää, jos ei onnistuta. Jälkimmäisessä myöskin sählätään jollain tavalla jotta ei onnistuttaisi, ilmeisesti siksi, että ei uskota että ollaan sen onnistumisen arvoisia. Tai jotain. Kaiketi se liittyy myös muutoksen pelkoon. Treenatessahan pyritään yleensä muutokseen: parempaan aikaan, tulokseen tai kroppaan. Ja myös positiiviset muutokset tuppaavat aiheuttamaan henkistä vastustusta, sillä psyyke tykkää siitä, että kaikki pysyy koko ajan samanlaisena. (Mulla ei ole lähteitä tähän, eikä Googlekaan suomeksi hyvää tiivistystä löytänyt, mutta esimerkiksi Johdatus sosiaalipsykologiaan -kirjassa oli aiheesta jotain. Ymmärrän muuten nyt lopultakin, mitä graduohjaajani tarkoitti kommentoidessaan valitustani ilmaisulla ”Asiaankuuluvaa vastustelua!”)
Harmillisesti en osaa myöskään kertoa, että mikä auttaisi. Muu kuin se, että vain menee. En tiedä loppuuko vaikeilu joskus, toivottavasti.
Vain täydellisen tuloksen kelpuuttaminen johtanee vaikeiluun. Kuva täältä.
Vaikeilun lisäksi jään sohvalle jos olen kuolemanväsynyt, krapulassa tai oikeasti kipeänä. Joskus harvoin jätän treenit väliin jonkin menon takia. Yleensä kuitenkin yritän ehtiä sekä treenata että mennä menooni, mutta usein siinä käy niin, että juoksen kymmenen minuutin paniikkihilpaisun ja painun myöhässä suihkuun ja sen jälkeen hiukset märkinä ratikkaan. Tai sitten menen juhlista treenaamaan, niin kuin kerrankin pikkuhuppelissa venyttelytunnille. Kummasti oli spagaatit alempana, hik! (En kyllä suosittele tuota kellekään, mutta kun tarjolla oli aitoa samppanjaa niin en voinut sanoa ei.)
Joskus jään kotiin ihan käytännön syistä: miehellä on menoa eikä lapsille ole hoitajaa. Näinäkin kertoina teen yleensä jotakin kotijumppaa, jollei nyt ihan hirveästi laiskota. Niin, joskus tosiaan myös vain laiskottaa ilman mitään psykologisia vetkuiluja!
Ja jo aiemmassa osassa haastoin mukaan kertomaan miksi liikun ja miksi en Steffin sekä Runner’s High:n Katin.
***
I don’t always hit to the trails or gym. Why? Sometimes I’m just lazy, super tired or sick. But sometimes I want to skip exercise because underneath all my excuses I feel like I can’t. Can’t exercise, can’t be fit, can’t do this or that. I think it’s called self sabotage – I ensure that there’s something to blame if I actually do fail. I don’t like this but I really do not know how to deal with it…