Onhan sinulla jo silikonit?
Kuinkahan moni tämänkin blogin lukijoista on joskus miettinyt implanttien laittamista?
En tiedä. En todellakaan. Mutta uskallan veikata, että aika moni. Samoin lienee ajatellut Kauneus & Terveys -lehden markkinoinnista vastaava jengi, kun kehitti tällaisen kamppiksen lyötäväksi bussin istuimiin:
Kuva ja keskustelunavaus Iida Ketola (@iidaketola) Twitterissä.
Vaikka tässä mainoksessa on mielestäni ikävä klangi, ei sitä voi oivaltamisen puutteesta syyttää. Tällaisia asioita sitä naisihminen tässä kulttuurissa miettii. Siitä huolimatta, että miettii muutakin, ties miten fiksuja asioita. Ja siitä huolimatta, että on ihan tavallinen, tervejärkinen ihminen, jonka elämä ei pyöri oman ulkonäön ympärillä.
Ei ole mainoksen syy, että kauneusleikkausten miettiminen on aika arkipäiväistä. Ymmärrän tuon sitaatinkin: se herättelee ajatuksia, tarjoaa joillekin samaistumiskohteita, ja kertoo Kauneus & Terveys -lehden linjasta: käsitellään tällaisia aiheita ja esitellään oikeiden naisten kokemuksia. Eri asia sitten on, onko tuollaisen sitaatin paikka bussin istuimessa. Otin implantit. En halua elää kylmää elämää vaan nauttia vanhempanakin.
Kun vastaava näkemys esitetään keskellä kauneusleikkauksista kertovaa juttua, lehden kansien sisäpuolella, konteksti on tietynlainen ja viesti ymmärretään siinä yhden ihmisen kertomuksena. Kun se tuodaan julkiseen tilaan, merkitys väistämättä muuttuu. Yksilön kokemus uskoin, että ilman implantteja elämäni olisi kylmää ja vailla nautintoa muuttuu normittavammaksi. Pienirintaisen elämä on kylmää ja nautinnotonta. Onneksi asian voi leikkauksella korjata.
Se, mitä tämä mainos kertoo maailmasta, jossa elämme, on aika häiritsevää. Nykyisin voi todella tehdä kysymyksen kuinkakohan moni on miettinyt, sillä moni on miettinyt. Miksi? Minkä takia kauneusleikkauksista on tullut niin arkisia, että sinä olet miettynyt niitä? Ja minä?
Vielä joskus nuoruudessani ”naamaansa leikelleitä” tai silikonit ottaneita kauhisteltiin, päiviteltiin ja paheksuttiinkin. Jokainen julkkis kertoi naistenlehden haastattelussa hurskaasti, että ei ikinä menisi veitsen alle. Nykyisin kommentit ovat vaihtuneet muotoon ”miksi ei”, ”ehkä”, ”sen näkee sitten kun tarvetta on”, ja niin edelleen. Kaveripiirissäni oli vallalla tiukan tuomitseva suhtautuminen, mutta nykyään huomaan keskustelevani siitä, kannattaisiko ottaa jotakin pistoksia, ja jos niin missä vaiheessa, Suomessa vai Tallinnassa. En usko, että tähän on vaikuttanut ainoastaan se, että ikää on kymmenen vuotta enemmän, vaan yleisissä asenteissa on tapahtunut selvä muutos samaisen vuosikymmenen aikana.
En ole kiinnostunut arvostelemaan tai kyseenalaistamaan niitä, jotka leikkauksiin päätyvät. Enkä kauneusleikkauksia sinänsä. Jos ihminen kärsii ulkonäkönsä takia, on hyvä että asialle on tehtävissä jotakin. Mutta se, että niin moni tuntuu kärsivän, ja kokevan itsensä suorastaan virheelliseksi ja vaajaaksi, harmittaa.
Ainahan ihmisiä on kiinnostanut ulkonäön muokkaaminen. Ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa, mitä ihmiset ajattelivat joskus ennen. Olisiko vaikka 50- tai 80-luvulla leikkautettu itseä nykyisissä mittasuhteissa jos se olisi ollut mahdollista? Kärsittiinkö ja koettiinko riittämättömyyttä silloin yhtä voimakkaasti ja syvästi? Vai syntyykö näitä puutteellisuuden ja rumuuden tunteita ihmisille siksi, että bussinkin istuimissa esitetään, että vain tietynlaisella vartalolla on mahdollista nauttia – elämästä, rakkaudesta, seksistä, niihin kaikkiinhan tuo tuntuu viittaavan.
En tiedä teistä, mutta sellainen käsitys on minusta kylmää elämää.
***
Plastic surgery has become so normal it almost has become a norm. Why? I found it hard to believe that all the women suddendy feel so uncomfortable in their own skin. We have this industry, and all these ads, and celebrities, and photoshop, and discuss on the media. All this creates the impact and we start to feel like there’s so much wrong in our bodies or faces that needs to be fixed.