Juoksinpa taas Cooperin testin. Se oli kamalaa – kai. Ei mennyt kovinkaan pitkään kun kauheus oli jo unohtunut. Taitaa olla sama ilmiö kuin maratonin juoksemisessa ja synnyttämisessä: ei sitä kipua jälkikäteen muista. Jos muistaisi, niin ei ehkä tulisi tehtyä toista kertaa…

Hyvin menneen Tukholman puolikkaan jälkeen odotin, että myös Cooper menisi helpommin ja kerkeäisin pidemmälle. Mutta ei, parannusta noin kuukauden takaiseen tuli noin 20 metriä, ja edelleen pysyin tukevasti hyvän tuloksen alueella. Pikku parannuksesta huolimatta en ole tyytyväinen, koska minusta tuntuu siltä, että en olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa.

En, vaikka edistystä tapahtuu. Puolikas meni nyt 13 minuuttia kovempaa kuin heinäkuussa ja miltei viisi minuuttia kovempaa kuin elokuussa – joihin kunto oli oikeastaan laskenut. Edellinen ennätykseni oli viime syksyltä, ja se parani nyt kolme minuuttia. Kaiken kaikkiaan olen kirinyt ensimmäisestä puolimaratonista noin viisikymmentä minuuttia.

En oikeastaan juokse aikojen takia, vaan homma sinällään on tärkeämpää. Mutta näkeehän niistä kiistattomasti, että edistystä on tapahtunut. Silti en vain osaa ajatella olevani hyväkuntoinen. Missäköhän on se raja, jolloin ajattelisin, että nyt todellakin olen kunnossa? 1:45 puolimaratonajalla? Alle neljän tunnin maratonajalla? Yli 2 500 Coopertuloksella? Ironmanin jälkeen? En ikinä?

Niin menikin, ja lisäksi kohta on unohtunut miltä se tuntui.

Kuntohan ei ole vain yksi ominaisuus, vaikka siitä puhuttaessa yleensä tarkoitetaan kestävyyskuntoa. Netistä kaivoin, että osa-alueet ovat kestävyyskunto, tuki- ja liikuntaelimistön kunto, motorinen kunto ja kehonkoostumus: Kestävyyskunto jaetaan peruskestävyyteen, vauhtikestävyyteen, maksimikestävyyteen ja nopeuskestävyyteen. Tuki- ja liikuntaelimistön kunnon osa-alueet ovat lihasvoima, lihaskestävyys ja liikkuvuus. Motorinen kunto on on kehon asentojen ja liikkeiden hallintaa. Kehonkoostumuksen tärkeimmät liikuntaan ja terveyteen yhdistyvät osa-alueet ovat kehon rasvapitoisuus ja rasvan jakautuminen kehossa.

Jokainen osa-alue on kohdallani kunnossa, joko hyvässä tai erinomaisessa, kuten esimerkiksi kuntotestissä ja tämänpäiväisessäkin Cooperissa kävi ilmi. Vuoden ja parin päivän sisään olen juossut kuusi puolimaratonia ja yhden kokonaisen. Silti minusta tuntuu huonokuntoiselta. Hengästyn portaissa. Juoksen suurimman osan lenkeistäni todella hitaasti, eivätkä kisatuloksenikaan mitään kovia ole. Venyn ihan hyvin, mutta en missään tapauksessa sanoisi itseäni notkeaksi. Jaksan liikutella melko painavia asioita, mutta en pidä esimerkiksi salilla käyttämiäni kilomääriä mitenkään isoina. Hallitsen liikkeeni arjen kannalta täysin riittävästi, mutta tanssitunnilla tunnen itseni varsinaiseksi motoriikkamiikaksi. Kehon koostumukseni on kaikin puolin terveellinen ja ihan hyvän näköinenkin, mutta voisihan se nyt optimaalisempikin olla.

Selvästi tämä huonokuntoisuusolo on ihan yhtä harhaista kuin ns. läskiolo. Miksi koen, että nämä suoritukset eivät ole riittäviä? Miksi ”hyvässä kunnossa” oleminen tuntuu olevan jotakin lähes saavuttamatonta? Vertaanko itseäni liian kovaan viiteryhmään? Tuntuuko muistakin tältä? Vaivaako minua condisreksia?

Paljon kysymyksiä, eikä vastauksista ole valitettavasti hajuakaan. Liittyisikö jollakin tavalla tähän suorituskeskeiseen kulttuuriin, ja siihen, että ne suoritukset voi aina pistää paremmuusjärjestykseen, ja joku on väkisinkin aina parempi? Toisaalta pyrin vertaamaan kehitystäni vain itseeni, ja milläs sitä vertaisi jos ei minuuteilla, kilomäärillä ja senttimetreillä. Vai onko kyse siitä, että ”kunto” on niin monisyinen asia, että ei ehkä ole edes mahdollista tuntea sen jokaisen osa-alueen olevan täydellinen? Vai siitä, että mukana on myös ominaisuuksia ja tekijöitä, joihin ei voi vaikuttaa, kuten geenit tai sairastumisalttius, ja sehän riipii että kaikkeen ei voi vaikuttaa?

Ehkä taustalla on pitkäaikainen käsitys omasta epäliikunnallisuudesta ja siten huonokuntoisuudesta. Voi olla, että olen juuttunut johonkin muinaiseen käsitykseen, mahdollisesti vielä jonkun toisen käsitykseen kunnostani. Eiköhän se ole aika jättää ala-asteen liikunnanopettajan kommentit ja viiden tai kymmenen vuoden takaiset tilanteet sikseen ja herätä huomaamaan, missä oikeasti ollaan. Verrattuna omiin aikaisempiin tuloksiin, ei mihinkään muuhun.

Sanovat, että tyytyväisyys torppaa kehityksen. Silti välillä pitäisi katsoa sitä mitä on tehnyt, ja todeta että se on sangen hyvää.

***

Despite the fact I’ve run six half marathons and one whole in a little more than a year I feel like my physical fitness is not so good. How weird is that?