Matkalla Ironmaniksi 2: ”Ei ole mitään muuta estettä kuin omat ajatukset”

(Teemu Vieruahon matka kohti Ironmanin maalia jatkuu. Lue osa 1 täältä.)

1239984_498983050196072_493813039_n.jpg

Kävelin noin kilometrin ajan. Reitti kiersi 10,5 km luuppia, ja sen varrella oli lähes 200 000 kannustajaa. He saivat minut huutamalla liikkeelle. Juoksin näyttääkseni heille että juoksen, ja kipu joko pieneni tai hukkui muiden kipujen joukkoon. Yritin juosta lujaa, jotta olisin edennyt mahdollisimman paljon jos kipu taas iskisi. 25 ensimmäistä kilometriä tuntui olosuhteisiin nähden kevyeltä, mutta kyllä siinä kaikenlaista, positiivista ja negatiivista ehti miettiä. Keskeyttämään en olisi tainnut pystyä vaikka se olisi jossain tapauksessa ollutkin järkevää. Juostuani puolet matkasta ajattelin, että pääsisin maaliin. Seinää ei tullut vastaan, vaikka vauhti pikkuisen hiipui. Tullessani kolmatta kertaa maalin kohdalle, huuto oli mieletön, enkä tiennyt yhtään miksi. Myöhemmin selvisi, että Tanskan kruununprinssi tuli silloin maalin. Viimeiset 10,5 kilometriä olivat täynnä iloa siitä, että olin jo niin loppupäässä matkaa. Hetken mietin, että yrittäisin alle neljän tunnin aikaa, mutta en akillesjänteen takia uskaltanut. Tunnelma tiivistyi koko ajan loppua kohti.

orig-imcc2060.jpeg

Olin ollut lähes 12 tuntia rasituksessa ja tehnyt niin paljon töitä, ja sitten olin siellä, maalissa! Oli loistavaa tulla maaliin, siellä oli niin paljon kannustusta ja aivan älytön fiilis! Maaliin tulon jälkeen hain mitalini ja finisher-paidan. Kisan jälkeen menimme vaimoni ja nuorimman lapsemme sekä katsomaan tulleiden sukulaisten kanssa syömään ja fiilistelemään.

Tulokseensa Teemu on tyytyväinen. Akillesjänteen takia hänen ainoa tavoitteensa oli päästä maaliin 15 tunnin sisällä, optimi olisi ollut hiukan alle 12 tuntia. Lopullinen aika oli 11.34, josta uinti vei 1:25, pyöräily 5:48 ja maraton 4:05.

Suorituksen aikana tuntui siltä, että en tee tätä lähiaikoina uudestaan. Pari viikkoa sitten huomasin, että Kööpenhaminan Ironman 2014 myytiin loppuun, se alkoi harmittaa. Nyt täytyy oikeasti opetella uimaan, alkaa tehdä voimatreeniä, suunnitelmallisesti kehittää heikkoja kohtia ja keskittyä lihashuoltoon enemmän. Koko hommassa oli parasta se tunne, että kehittyy. Uiminen oli ihan poikkeuksellista, että tällä iällä vielä voi oppia uuden taidon, oli yksi parhaista kokemuksista. Kisassa oli parasta juoksuosuus, oli tosi mukava juosta siinä, kun suoritus oli jo niin pitkällä, ja yleisön kannustus ja fiilis tuli korostuneesti esille.

Miten kohti Ironmania?

Teemu suosittelee triathlonia lajiksi sen monipuolisuuden takia. Hän listasi Ironmanista haaveileville viisi kohtaa, jotka auttavat kohti maalia:

1. Tavoite ja uskallus heittäytyä mukaan Suurin este Ironmaniin osallistumiselle on oma itse. Sitä ajattelee, että en pysty, en onnistu, mutta tuollakin oli 2 500 ihan normijannua mukana. Osa on toki elämäntapaurheiljoita, mutta suuri osa oli tavallisen näköisiä, helkkarin sinnikkäitä kuntoilijoita, joissa on paljon myös naisia. Tärkein oivallukseni oli, että ei ole mitään muuta estettä kuin omat ajatukset. Kun päätös on tehty, tarvitaan enää pitkäjänteistä peruspuurtamista. Treenatessa ei tullut epäuskoa, mutta hämmennyksen hetki tuli kun ekaa kertaa olin uimassa ja hörpin vettä. Lykkäsin ja lykkäsin osallistumispäätöstä ja ilmoittaudun vasta kesällä. Pelkäsin kuntoni tasoa, mutta lykkääminen oli turhaa. Se vahvistaa tavoitetta kun uskaltaa ilmoittautua. Homma ei myöskään helpotu lykkäämällä päätöstä eteenpäin. Huomasin minulle käyvän samoin kun Jukka Pojan laulun sanoissa eli ”tapana on siirtää asioit tulevaan aikaan jota ei kenties tulekaan” Aika ja tilaisuus on nyt, ei joskus tulevaisuudessa.2. Ammattilaisen ohjaus ja normaaleista treenirutiineista irroittautuminen

Teemun tärkein oivallus treenaamisen kannalta oli hankkia ammattilaisohjausta, jota saa esimerkiksi seuroilta tai yksitysopetuksena. Hän kävi uinnin yksityisopetuksessa viisi kertaa viiden kurssikerran päälle. Jatkoa ajatellen hän aikoo hankkia tekniikkaopetusta myös juoksuun, sillä siinä, kuten uinnissakin, haaskaa energiaa jos tekniikka ei ole optimaalista.

Teemu ei tehnyt laajassa mittakaavassa yhdistelmäharjoituksia, vaan treenasi pääosin yhtä lajia kerrallaan. Hänen juoksumääränsä jäivät maltillisiksi vaikka polvi tuli kuntoon: pisin lenkki oli puolimaraton.

3. Lihashuolto ja venyttely osaksi treenisuunnitelmaa Mitä nyt tekisin toisin, olisi lihashuolto: ottaisin venyttelyn, hieronnan ja levon suunnittelmallisesti treeniohjelmaan, ja oikeasti tekisin ne! Sillä voi välttää ongelmia, erityisesti kun ikää tulee niin nämä ovat tärkeitä. Palautumiselle on annettava aikaa ja treenimäärää ei voi kasvattaa liian suurin harppauksin.4. Aamujen ja työmatkojen hyödyntäminen ajan löytämiseksi Ajankäyttö kannattaa suunnitella hyvin. Kolmas lapsemme syntyi tammikuussa, mikä vaikutti aikatauluihin. Treenasin keskimäärin 10 tuntia viikossa. Menin töihin pyörällä ja uimahalliin aamulla, 6:15 olin jo uimahallin ovenkahvassa kiinni. Työmatkat ja muut kannattaa hyödyntää, vaikka ei ole helppoa lähteä syksyn pimeydessä tai räntäsateessa. Mutta se antaa energiaa töihinkin ja ajankäyttö paranee. 5. Tee suunnitelma suorituksen aikaisesta ravinnosta (nutrition plan) Kisan aikana onnistuin hyvin energian saannissa. Sitä varten kannattaa tehdä ravintosuunnitelma. Pitää saada nesteitä, kaloreita, suoloja, jos joku näistä loppuu, niin matka tyssää. Tärkeä oivallus treeniaikana oli, että kun sykkeet ovat riittävän alhaalla niin pystyn ottamaan vastaan energiaa. Jos ne nousevat liikaa, niin en pysty. Tein puolikkaan triathlonin itsekseni harjoituksena toukokuussa. Silloin harjoittelin myös syömistä, sitä olisi kannattanut tehdä vielä enemmän.

 

Itse asiassa toukokuinen harjoitus jarrutti uskallusta ilmoittautua, sillä maalissa ei tuntunut siltä, että voisin jatkaa vielä toisen samanlaisen. Juoksu tuntui tiukalle, mutta menin sen kovempaa, 21 km ajassa 1:49. Puolimatkan jälkeen paikat olivat enemmän jumissa kuin Ironmanin! Odotin, että se olisi mennyt heittämällä, niin olisin uskaltanut ilmoittautua. Mutta jos lähtee 20 km matkalle se tuntuu pitkälle…Jopa kymppi tuntuu pitkälle. Korvien väli pitää asettaa sen mukaan, mitä matkaa lähtee tekemään, sillä tavalla Ironmanista selviää. Sanotaan, että 90% of triathlon is half mental. Se pitää paikkansa, se on myös henkinen asetelma siinä. Ihan siitä lähtien, että uskaltaa yrittää, aloittaminen on usein se suurin kynnys monessa muussakin asiassa. Muistan toisenkin sitaatin, joka pitää paikkansa: . ”The miracle isn’t that you finished. The miracle is that you had the courage to start.”

***

Yes, he is an Ironman.

Hyvinvointi Liikunta Suosittelen Syvällistä

Miksi aikuinen ei jaksa ja muita ihmettelyn aiheita

Tiedättekö ne tiedepalstat, joihin lapset voivat lähettää kysymyksiä tyyliin Miksi taivas on sininen? Tai Miksi ihminen ei muista sitä hetkeä kun nukahtaa (terkkuja Tinkalle)? Nyt olisi tarve varttuneempien kysymyksille pyhitetylle palstalle, sillä minulla on muutamakin ihmetyksen aihe. Sopii vastata sekä luonnon- että ihmistieteilijät tai ihan vaan mutuilijatkin.

Olen miettinyt, että miksi aikuinen ei jaksa, ja lapsilla on loputon määrä energiaa? Lapseni  jäävät treeniensä jälkeen huvikseen hyppimään ja temppuilemaan niin pitkäksi aikaa kun annan. Kotona he kaahottavat ja pomppivat minkä ehtivät, kadulla koikkeloivat tai kipittävät eteenpäin, mutta minä hädin tuskin jaksan kävellä. Juostessa mietin 99% ajasta että miten tämä voi olla näin kauheaa ja miksi en jaksa, lapset juoksevat huvikseen. Huvikseen!!! Treenien jälkeen koomaan pukkarissa ja kerään voimia ratikkaan raahustamiseen, enkä todellakaan tee kärrynpyöriä. Mistä tämä ero johtuu? Kiitos vastauksesta, nimim. Väsynyt aikuinen

IMAG2883.jpg

Rannalla ei tuijoteta staattisina merta vaan tanssitaan. Aikuinen ei jaksa eikä kehtaa.

Sitä tässä kummastelen, että kun on treenipäivä, mietin jo edellisenä iltana ihan innoissani että jee huomenna on treenipäivä! Myös koko aamun ja päivän odottelen iloisena, kunnes tulee lähtöaika ja yhtäkkiä ei huvitakaan. Kun en oikeastaan jaksaisi. On niin paljon töitäkin ja pyykkiä pitäisi pestä. Enkä tarkalleen ottaen tiedä missä lenkkarini ovat. Ja se treenaaminen on niin raskasta. Miksi sekoilen tällä tavalla? Avusta kiitollisena, nimim. Laiskuri(ko)?

Kävin viime viikolla Näsinneulassa. Käteni alkoivat hikoilla jo kun näin näkötornin taksin ikkunasta. Minulla on siis pienimuotoinen korkean paikan kammo. Sen takia en ole uskaltautunut esimerkiksi kiipeilemään, vaikka sitä voisi olla kiva kokeilla. Kuulemma tällaiset pelkoreaktiot ovat biologiaan perustuvia, että ihminen varautuu mahdollisiin uhkiin. Hiukan vaan ihmetyttää, että jos joudun pitämään itseni turvassa jossakin korkealla, niin mikäköhän idea luontoäidillä on siinä takana että käteni ja jalkani alkavat hikoilla ihan älyttömästi? Eikö se pikemminkin varmista, että ote irtoaa ja syöksyn turmioon? Pikaista vastausta odotellen, nimim. Evoluutio vihaa minua

Treenaan enimmäkseen yksin, mutta silloin tällöin käyn ryhmäliikunnassa tai harjoittelen yhdessä muiden kanssa. Olen huomannut, että porukassa tulee lähes poikkeuksetta tehtyä harjoitus kovemmalla teholla mitä yksin tekisin. Miksi en saa yksinäni itsestäni irti samaa kuin joukossa? Olen huomannut myös, että lenkillä jonkun tullessa vastaan en kehtaa löntystellä vaan yritän esittää reippaampaa kuin olenkaan. Ja silloin tällöin jumppasaliin sattuu joku, joka on ihan pakko nokittaa esim. venyvyydessä tai toistomäärissä. Onko tämä normaalia? Nimim. Massan mukana

P8240115.JPG

Hyppäisikö monikin pituutta yksinään – tai saisi cooperin juostua? (Kuvassa mietin, miten mitoitan askeleeni niin, että ponnistan oikealta kohdalta. En oppinut.)

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen älyttömästi jipottunut jostain uudesta lajista tai innostunut uudelleen vanhasta. Juuri kun olen päässyt harjoittelun makuun ja eniten innoissani ikinä, sairastun flunssaan tai vastaavaan. Sitten makaan sängyssä lukemassa juoksukirjoja tai tankotanssiblogeja katkerana kurjasta kohtalostani. Voiko tätä välttää mitenkään? Käykö kaikille näin vai olenko kirottu? Neuvoja toivoen, nimim. Manaajan tarpeessa

Osallistun silloin tällöin juoksutapahtumiin. Juostessahan tarvitsee energiaa, joten olisi tärkeää päästä matkaan hyvin ravittuna. Ennen tapahtumaa ahistaa kuitenkin niin paljon, että on ihan huono olo ja vaikea saada syödyksi. Että mikäs järki se tässä on! Haluaisin todellakin tietää miksi hermoraunio ei pysty syömään? Jos minulla on joku muu voimakas tunnetila, niin se ei kyllä ruokahaluun vaikuta, että ei ole mitään linjaa tässä. Kiitti, nimim. Yökkis

Ja lopuksi vielä se suurin hämmennyksen aiheuttaja.

Olen pitänyt jonkin aikaa erästä treeniblogia. Välillä suunnittelen ottavani sinne pousailukuvia, mutta minulla on häiritsevä ongelma: Näytän peilissä paljon habaisammalta kuin kuvissa enkä halua lukijoideni ajattelevan että olen ihme narukäsi. Kumpi valehtelee, minä itselleni vai kamera minulle? Nimim. Totuus on tuolla ulkona

***

I’m pondering on wonders of the human body. My kids seem to have an endless amount of energy: they jump, run, dance and generally monkey around. Why are we adults so tired and lazy? Why can’t people eat when they’re nervous? Why my hands sweat in situations I should be able to hold tightly?

Suhteet Oma elämä Liikunta Ajattelin tänään