Juoksumyytit – yksi lempiaiheistani! Ihmeelliset käsitykset juoksemisesta, ja varsinkin pitkien matkojen juoksemisesta, pidättelivät minua pitkään aloittamasta koko harrastusta. Näitä käsityksiä kuulee jatkuvasti, ja voi olla, että ne lannistavat joitain muitakin joko aloittamisen, jatkamisen tai tavoitteiden asettamisen suhteen.

Siksipä tässä muutama klassinen juoksu- ja maratonmyytti murrettuna niin omien kokemusteni kuin tiedonhankinnankin pohjalta. Eli näiden takia ei ainakaan tarvitse jättää kokeilematta lajia jos (kestävyys-)juokseminen kiinnostaa.

Juoksu on superihmisten laji

Usein ajatellaan, että juoksu on hirveän raskasta. No onhan se raskasta verrattuna esim. sohvalla loikoiluun, mutta sopivalla tahdilla jolkottaminen ei ole lainkaan niin kauheaa miltä se helposti vaikuttaa.

Monien käsitys juoksemisesta on se vauhti, millä koulussa juostiin cooperia tai kolmen kilsan lenkkiä. Suurin osa harjoituksista juostaan kuitenkin paljon sitä hitaammin. Matkasta riippuen myös osa kisoista juostaan maltillisempaan tahtiin. Ja se rauhallinen vauhti ei tunnu yhtään niin pahalta, hengittäminen on helppoa eikä tule edes mahdoton hiki.

Luulin vuosia, etten pysty juoksemaan. Vain siksi, että olin aina juossut aivan liian kovaa.

Rooman maraton 2015.

Juokseminen pilaa polvet

Tutkimusten mukaan ei. Tolkulla välttää ison osan vammoista, tuurilla loput.

Vammat johtuvat omasta tyhmyydestä

Monesti ne johtuvat joko liian nopeasti lisätystä treenimäärästä tai liiasta kuormituksesta. Mutta osa johtuu virheasennosta, osa vääristä kengistä, osa rakenteellisista syistä, osa ikään liittyvästä rappeutumisesta, osa lihasten heikkoudesta ja osa herra ties mistä. Kuormituksen maltillinen kasvattaminen on aina fiksua, mutta ikävän vamman saattaa saada riesakseen siitä huolimatta. (Ja lajista riippumatta…)

Minä vammauduin vähennettyäni harjoittelua, ja mitään syytä jalkavammaani ei ole vieläkään löytynyt. (Tai no, lääkärini sanoi että Melkein kaikilla ruumiilla on samassa kunnossa nilkat, viitaten ikääni. Ehkä en kuitenkaan vielä ole aivan samassa jamassa kuin kalmot.)

Juokseminen laihduttaa

Juokseminen kuluttaa kohtalaisen paljon kaloreita. Jokaisen omasta kropasta ja juoksutyylistä kuitenkin riippuu, miten paljon. Isompi ihminen kuluttaa enemmän; ja mitä taloudellisempaa juoksu on, sitä vähemmän energiaa tietysti kuluu.

Monilla kulutus on melko suurta, mutta se ei takaa laihtumista. Suuri kulutus kun saa aikaan suuren nälän! Mikäli ruokavalioon ei kiinnitä huomiota, saattaa juokseminen tämän takia jopa lihottaa.

Keveys on juoksijalle etu, mutta mitä tahansa maratonia katsoessa näkee, että kyllä siellä jos jonkinlaisella kropalla edetäään. Itse aina suunnittelen, että voisin juoksua ajatellen vähän laihtua. Sitten näen jossakin purkillisen Nutellaa… Mikä ei ole ollut haitaksi: hitaimman puolikkaani olen juossut noin 56 kiloisena ja hitaimman maratonini noin 58 kiloisena. Nopeimmat taas yli 60 kilon massalla. Paino on voimaa ja miten se nyt menikään!

Ateenan maraton 2014.

Lenkkarien pitää olla kaupan kalleimmat

Hyvät lenkkarit ovat sellaiset, jotka sopivat jalkaan eivätkä aiheuta vammoja. Kaikki muu on sivuseikkaa.

Paitsi tietysti lenkkarin ulkonäkö. Se on tosi, tosi tärkeää!

Sykkeen seuraaminen on välttämätöntä

Sykkeen seuraamisesta on apua aloitteijalle, ja silloin kun on tietyt tavoitteet. Sykealueensa pystyy kuitenkin päättelemään myös ilman sykemittaria, ja jos sykeseuranta ei kiinnosta, niin sen kun juoksee.

Maratonin läpäiseminen vaatii tolkuttomasti treeniä

Nyrkkisääntö on, että mitä paremman ajan haluaa, sitä enemmän täytyy treenata. Tosin jotkut juoksevat ominaisuuksiensa ja taustansa ansiosta hyviä aikoja vähällä treenillä, ja toiset huonompia aikoja paljolla juoksuharjoittelulla. Pelkkään maratonin läpäisyyn ei vaadita mielipuolista harjoittelua. Kolme treeniä viikossa riittää, kahdellakin selviää.

Silloin kun treeni on vähäistä ominaisuuksien merkitys korostuu. Monet juoksevat esimerkiksi alle kahden tunnin puolimaratonin treenamatta lainkaan tai hyvin vähäisellä harjoittelulla. Mistä olen kaikille heille syvästi katkera…monet kun eivät. Ketään sen tarkemmin yksilöimättä.

Itse en ole kolmelle viimeiselle maralleni treenannut yhtään, ja niistä kaksi on ollut ”juoksu-urani” helpoimpia. Olen myös juossut viimeisimmät puolimaratonin ennätykseni harjoittelematta. Toki edeltävät juoksut ovat toimineet harjoituksena seuraavia ajatellen.

Voi tietysti pohtia olisiko se harjoittelu nimenomaan maratonin pointti, eikä itse kisa?

Las Palmasin maraton 2015.

Maratonin juokseminen on ”päästä kiinni”

Itse maraton on maratonin juoksemisen helpoin osuus. Harjoittelu on paljon vaativampaa. Tapahtumassa menet viivalle ja jatkat etenemistä jollakin tyylillä kunnes maali tulee vastaan. Liikkeessä pysyminen muutamien tuntien ajan ei ole niin ihmeellistä, etteikö siihen suunnilleen jokainen pystyisi.

Toki maratonilla väsyttää ja sattuu, mutta se ei ole ylitsepääsemätöntä. Mikäli juostaan ajan perässä, omien voimien äärirajoilla, vaaditaan tietysti kykyä sietää epämukavuutta ja kykyä painostaa itseään eteenpäin.

Etukäteen ajateltuna maraton vaikuttaa ihmeelliseltä henkiseltä ponnistukselta, mutta matkalla ollessa aika kuluu toisella tavalla, ja itsensä ja maailman kokee eri tavoin kuin muulloin. Se ei kerta kaikkiaan ole koettuna lainkaan niin kauheaa mitä sen kuvittelee olevan. Jos olisi, minä en olisi päässyt maaliin yhtäkään kertaa!

Harjoittelu takaa onnistumisen maratonilla

Juoksun onnistuminen on todella paljon kiinni päivästä. Melkein voisi sanoa, että tuuristakin. Aivan samoin kuin harjoitellessa, on startteja joissa huomaa, että nyt muuten kulkee. Ja on startteja, joissa luulee, että ei kulje, mutta myöhemmin alkaakin kulkea. Hyvin alkanut kisa voi päättyä huonosti ja toisin päin.

Muuttujia on vaikka kuinka: reitti, sää (ja ilma näin siitepölyaikaan), syöminen, nukkuminen, vammat, sairaudet, hormonaalinen tilanne, yleinen fiilis, henkiset paineet, onnettomuudet, kannustus, asun toimivuus ja vaikka mitä muuta. Harjoittelu toki auttaa paljon, mutta kaikkeen ei millään voi vaikuttaa. Merkittävämpää on se, miten vastaan tuleviin asioihin suhtautuu. Normaalielämässä olen miksi aina minä -tyylinen kiukuttelija, mutta maratonilla muutun sitä vettä soudetaan mitä veneen alla on -tyyppiseksi, mikä on ollut todella jännää huomata.

Berliinin maraton 2013.

Maratonilla tulee seinä vastaan

Ei tule mitenkään välttämättä. Kehon hiilarivarastot toki loppuvat jossain vaiheessa, mutta sitä varten on tarjolla evästä, ja itse voi ottaa mukaan esimerkiksi geelejä. Väittävät, että jos seinää ei tule, on juossut liian hitaasti. Höpöpuhetta. Ennemmin kannattaa juosta niin, että vauhdin pystyy pitämään mahdollisimman pitkään mahdollisimman tasaisena kuin kouhottaa kolmeenkymppiin ja hyytyä sitten.

Maraton alkaa 30 kilometristä

Tällä viitataan kolmessakympissä ilmaantuvaan seinään. Kuten todettua, ei sitä välttämättä tule. Mitä enemmän kilsoja on takana, sitä enemmän yleensä uuvuttaa. Kuitenkin monille se, että jäljellä on ”enää” 12 kilometriä tai kovan kuluttua kymppi, on helpottava ajatus.

Itseäni saattaa alkumatkasta ahdistaa edessä odottavat kilometrit. Puolikkaasta 28 kilometriin on usein itselleni hankalin vaihe. Sen jälkeen, kun takana on kaksi kolmasosaa matkasta, mieli kevenee vaikka askel ei.

Minä en pysty juoksemaan (maratonia)

Niin minäkin luulin. Jos laji kiinnostaa, niin kokeile edes!

***

One of my favourite topics is myths related to running and specially to marathon running. It really is no rocket science nor does it require lot of training or mental powers. If 30-something, super lazy mom like me can run several marathons, then anyone can.