Olin pari vuotta sitten kehonkoostumusmittauksessa. Mittaaja sanoi, että jos kaikki ikäiseni länsimaalaiset naiset pisteittäisiin riviin seisomaan, olisin rivin keskimmäinen. Se oli tavallaan ihan kiva kuulla, mutta toisaalta aika ankeaa. Eikö keskivertaisuus ole todella tylsää ja jopa saamatonta?

Koen usein riittämättömyyden tunteita siksi, että olen liikunnassa ”huono”. Sehän ei tarkoita sitä, että olisin todellakin huono, vaan sitä, että en ole hyvä. Olen keskiverto. Pystyn juoksemaan pitkiä matkoja, mutta hitaasti. Pystyn juoksemaan lyhyitä matkoja, mutta vain aavistuksen nopeammin. Ennätysaikani ovat sellaisia, mihin monet pystyvät hyvin vähäiselläkin harjoittelulla.

Olen sen verran notkea, että saan kämmenet maahan jalat suorina. Mutta en saa spagaattia, siltani on luhistuneen näköinen, ja normaalia aavistuksen vetreämpi isoäiti istuu merenneitoasennossa paljon viehkeämmin.

Opin simppelin koreografian melko helposti, mutta vaikeaa en työllä ja tuskallakaan. Pysyn tasapainossa ruuhkaratikassa, jossa en saa otetta mistään, mutta en puomin päällä. Seison päälläni ilman tukea, mutta en käsilläni.

Nostan jonkin kokoisia painoja, esimerkiksi penkistä treenaamatta yli 2/3 painostani. Sen sijaan oman painoni ylittävät lukemat, saati kolminumeroiset kuulostavat sellaisilta, joita lähinnä olympiaurheilijat saavat liikkeelle.

Siis mitä sä sanoit että mun pitäisi seuraavaksi tehdä?!

Eihän tämä nyt varsinaisesti huonosti ole. Vaan nykyisin tunnumme ajattelevan, että ainoastaan huippusuorituksilla on merkitystä. Notkea saa ylispagaatin pää alaspäin tangolla. Penkistä pitää saada ylös vähintään oma paino, monta kertaa putkeen. Yli neljän tunnin juostu maratoni ei ole juoksua laisinkaan. Vähän tähän suuntaan olen saattanut itsekin ajatella. Sitten kuulin jotain, mikä sai minut ajattelemaan toisin.

Trainer4you:n personal trainer -koulutuksen alussa puhuttiin huippu-urheilun epäterveellisyydestä, sekä siitä, että yksipuolinen, koviin tuloksiin tähtäävä harjoittelu altistaa vammoille. Ohjaajan mielestä ihmisten tulisi pyrkiä tasapainoon. Jos on kaikessa kohtalainen, on yleensä kelpo kunnossa ja hyvinvoiva.

Voin sanoa, että se oli melkoinen oivallus. Olen pitänyt harjoitteluani päämäärättömänä siksi, että olisin mielelläni kaikkea. Notkea, vahva, nopea, lihaksikas, mutta riittävän kevyt juoksua ajatellen ja silti kurvikas (esteettistä puolta ajatellen). Olen miettinyt, että kehityn niin huonosti ja hitaasti siksi, että en osaa keskittyä yhteen asiaan.

Vaan olenkin toiminut juuri oikein! En olekaan huono, hidas, kankea ja heikko, vaan hyvin balanssissa! Huippusuoritusten tavoittelun onkin hyvä olla juuri tätä, monipuolisesti eri lajeista kiinnostunut ja kaikissa yhtä lailla keskiverto. Se ei ole tylsää eikä saamatonta vaan ideaalitilanne.

Sillä oikeastaan keskivertoisuus on paljon lähempänä täydellisyyttä kuin kapea-alaiset huippusuoritukset. Ainakin niin kauan kuin puhutaan terveydestä ja toimintakyvystä. Olkoonkin sanatylsimyksiä nuokin kaksi, mutta pitää muistaa, että suurelta osin ne mahdollistavat kaiken muun, mitä haluaa tehdä.

En enää koskaan väheksy keskivertoisuutta, vaan olen mieluusti ja ylpeästi keskinkertainen!

***

I’ve been thinking that I suck at sports because I’m so average in everything. I’m kinda flexible, but not really strechy. I run long distances, but moderately slow. I run short distances, again quite slowly. I lift some weights but not any impressive amounts. I can handle easy choreographies, and I can balance on a headstand but not on a handstand. But then I learnt that it would be optimal for a person to be able to do many things, rather than do something really well, and some not at all. So now I think that being average actually means being if not perfect, at least ideal.