Kaksi viikkoa sitten yllätyin Tampereen puolimaratonilla siitä, miten hyvin sujui treenaamatta. Siitä intoutuneena otin ja ilmoittauduin Tallinnaan puolikkaalle. Yleensä olen tähän aikaan vuodesta käynyt Tukholmassa, mutta se ei sopinut perheen aikatauluihin. Tallinnan osallistumismaksu oli vaivaiset 24 euroa, joten päätin lähteä sinne.

Jostain syystä ennen-kuvassa naurattaa…

Lähdin matkaan täysin valmistautumattomana. Yhtään juoksutreeniä en edelleenkään tehnyt, mitä nyt kävin jolkottelemassa Tough Vikingin. En vaivautunut selvittämään, mistä saisin lähtöluvan enkä katsomaan reittikarttaa. Kaveri oli mennyt edeltä Tallinnaan ja luotin siihen, että hän kyllä tietää nämä jutut.

Perillä saimme lippulappuset haettua, ja sitten ”valmistauduin” Kalev Spassa ensin personal trainerin kyykytettävänä (kirjaimellisesti) ja vielä uimalla sekä porealtaassa lillumalla. Olin tosi väsynyt, enkä olisi jaksanut hakea edes ruokaa, mutta ajattelin että ei tästä nyt ainakaan syömättä mitään tule. Hain samalla kaupasta pussillisen pakastevihanneksia, joilla kylmetin jalkaani, se oli nimittäin melkoisen kipeä. Väsystä huolimatta en saanut mentyä ajoissa nukkumaan, kun oli ihanan hiljainen hotellihuone ja niin hyvä kirja mukana!

Illan ohjelmassa oli nesteytys alkoholittomalla oluella sekä henkinen valmentautuminen kiintoisan juoksukirjan avulla.

Aamulla olin edelleen tolkuttoman väsynyt. Aivan silmät ristissä raahauduin aamiaiselle. Kyykkäys tuntui koivissa oikein kunnolla, nilkkaankin sattui. Yritin ryystää antaumuksella kahvia jotta heräisin, mutta ei oikein maistunut.

Niksipirkkailua juoksumatkoilla: pakastepussi toimii hyvänä kylmäpakkauksena ja sellaisen saa pilkkahintaan joka kaupasta. Harmi vaan, että yleensä vihannekset joutuu heittämään lopuksi pois.

Tapahtumapaikalla kaikki sujui juohevasti ja sää vaikutti oikein hyvältä. Lähtö koitti pikaisesti, ja olin oikein iloisella tuulella. Ensimmäiset kilometrit menivät yllättävän reippaasti. Vähän alkoi huolettamaan, että ei voi tähän tahtiin jatkua kun en ole juossut. Reitti oli käytännössä pelkkää suoraa, ja sen varrella ei ollut hirveästi nähtävää.

Paitsi meri. Ensin se tuoksui vienosti kauempaa, ja odotin kovasti rantaa. Rantaviivaa juokseminen auringonpaisteessa, sitä tulee nykyisin tehtyä. Tuttua ja parasta! Kunnes aurinko alkaa kuumottamaan, en ollut oikein valmistautunut siihen ja tuli tukala olo. Lähempänä selvisi, että jostain syystä meri haisi pilaantuneille katkaravuille. Silti merenranta toi ihania muistoja niin Las Palmasista kuin Helsinginniemeltäkin.

Vauhtini pysyi edelleen yllättävän hyvänä. Mutta jotenkin hämmentävästi en kestänyt yhtään nähdä, että joillain oli vaikeuksia. Sitähän oli vaikea välttää, koska reitillä oli myös maratoonareita. Yleensä se pikemminkin helpottaa nähdä, että juoksu tuntuu muistakin raskaalta. Nyt se ahdisti, olin kai niin kovin epävarma omasta jaksamisestani.

Juomapisteitä oli tosi tiheään, ja nautin mieluusti tarjoiluista jokaisella. Reitti oli suora ja tasainen, nopeimpia mahdollisia. Melko pian oltiinkin käännöspaikalla, ja loppumatka olisi vain takaisin päin. Se oli henkisesti kiva ratkaisu.

Kympin jälkeen huomasin, että olin ennätysvauhdissa. Ihan käsittämätön juttu. Mutta en kyllä ollut mitenkään voimissani. Vaikka juoksu kulkikin yllättävän hyvin treenaamatta, koin että sykkeeni varmasti olivat korkeammat kuin millä vastaavaa vauhtia yleensä juoksisin. Sykemittariahan en käytä, joten varmasti en tiennyt. Meinasin kuitenkin, että kyllä tässä nyt silti ennätys juostaan. En käsitä miten, mutta silti.

Upposin musiikkiin ja jokaisesta biisistä tuntui löytyvän jotain syvää merkitystä juuri siihen hetkeen. Juoksusoittolistani on lyhyt, ja välillä pelkäsin, että kaikki parhaat kipaleet ovat jo menneet. Vaan ei, lista pääsi yllättämään useaan otteeseen. Samoin se, miten oikea biisi pystyykin lisäämään vauhtia ja voimia.

Kilometrit mystisesti pitenivät kympin jälkeen. Siitä huolimatta ne menivät vauhdikkaasti suunnilleen kahteenkymppiin asti. Viimeinen kilometri oli maailman pisin. Long is the way to the unknown, long are the rivers in the east soi päässä. Loppureitti meni mukulakiviä pitkin, ja ne sattuivat nilkkaan kovasti. Reitillä oli huiskutyttöjä sun muita vaikka miten, tajusivat varmaan itsekin, että siinä viimeisessä kilsassa oli jotakin vialla ja se oli noin kolmen kilometrin pituinen. Oranssipaitainen mies panosti kannustukseen kunnolla, ja se todella tuli tarpeeseen.

Maalissa pysäytin ajanoton, ja huomasin että jäin enkasta kaksi sekuntia.

Jälkeen-kuvassa ei ole niin hilpeää. Mutta ruusu maalissa kyllä ilahdutti, se ei tosin tullut järjestäjien puolelta vaan omilta huoltojoukoilta.

Harmitti, mutta tulipahan tehtyä. Mitali oli hieno ja jalka oli kestänyt hyvin. Ja aikakin oli monta minuuttia parempi kuin kaksi viikkoa sitten. Enkä ollut jäänyt kuin pari sekkaa tasan vuosi sitten hankitusta enkasta, ja silloinhan treenasin Berliiniin. Oikein hyvin siis kuitenkin.

Kaveri tuli perässä saman tien, keräsimme kimpsut ja kampsut, otimme kuvia ja lähdimme hotellille päin. Keksin soittaa kotiin ja pyytää tarkistamaan sen ennätykseni. Olin muistanut väärin: juoksinkin tänään 14 sekuntia nopeammin, sittenkin ennätys!

Paitsi kun selvisi että tuli sittenkin enkka!

Olin todella iloinen, mutta en edelleenkään ymmärrä miten se on mahdollista. Vuosi sitten Tukholmassa olin juossut aktiivisesti koko kesän Berliiniä silmälläpitäen, ja tämän vuoden lenkit laskee edelleen kahden käden sormilla. Reitti oli toki helppo ja sää hyvä, mutta silti. Selityksiä otetaan vastaan!

Hotellihuoneessa nautimme skumppahuikat. Meinasimme ensin ostaa kaksi piccolopulloa, mutta sitten tajusimme, että siitä määrästä joutuu humalaan, joten jaoimme yhden.

Kokonaisuutena Tallinnan puolikas oli aivan huippu. Järjestelyt olivat erinomaiset, hinta hyvin edullinen, ja reitti, kuten sanottua, todella nopea. Sää osui kohdalleen, vaikka viileämpikin olisi kelvannut. Juoksu kulki hämmentävän hyvin. Tavallaan tämä puolikas oli raskas, mutta tämä oli myös juuri sellainen, minkä takia näitä juoksen. Matkan aikana päätyi ihmeellisiin tiloihin ja juoksun jälkeen oli huikean hyvä fiilis. Parasta!

Kaksi maisteluvatia Olde Hansassa. Tarjoilija sanoi, että nämä alkuruoka-annokset ovat hyvin pienet, mutta osoittautui fuulaksi moinen. Kaikki ei edes mahtunut.

Juoksun jälkeen menimme vielä nauttimaan keskiaikaista ruokaa ja hunajaolutta. Juoksun ajaksi poistunut väsymys palasi, ja minä palasin nauttimaan hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirjasta noin kello yhdeksään asti, jolloin simahdin.

Kotona selvisi, että aikani olikin parantunut minuutilla. MINUUTILLA! Se vaan on tässä ihmetyttänyt, että tulokset ovat vaihdelleet eri päivinä. En tiedä onko niitä vielä virallistettu, mutta sekä omani että kaverini aika on ehtinyt heitellä eestaas. Samapa tuo kun ei tässä missään tosi tärkeissä rajapyykeissä olla, mutta omituista kuitenkin.

Matkani ja majoitukseni tarjosi Ikaalisten matkatoimisto.

***

I ran Tallinn halfmarathon. It was one of those running events for which I do run. It wasn’t easy due to lack of training but it was such an emotional one. I just loved it!