Rock the Pole oli eilen esiintymässä Priden pääjuhlassa Le Bonkissa. Itse olin siellä tärkeässä tehtävässä muun muassa ruuvailemassa tankoja, koska en uskalla mennä lavalle muuten. Tuli sitten mietittyä rohkeutta noin niin kuin enemmänkin.

Aiemmin Pride-viikolla oli keskustelutilaisuus teemalla Ahdas pukukoppi? Helsinki Priden järjestämässä paneelikeskustelussa käsiteltiin urheilun ja hlbti-teemojen suhdetta ja seuraavia kysymyksiä: Ovatko pukukaapit kaikille yhtä avoimia? Miksi kilpaurheilijan ulostulo jätetään yksilön vastuulle, mikseivät lajiliitot sano mitään? Entä pitävätkö urheilutoimittajat homourheilijan kaapissa? Onko yksilölajissa helpompi hengittää, pääseekö lesbourheilija vähemmällä kuin homojääkiekkoilija? Voiko hlbtiqx-identiteetistä saada myös voimaa ponnistukseen?

Valitettavasti en päässyt tilaisuuteen. Mieluusti olisin kuullut näkemyksiä ja kokemuksia tästä aiheesta.

Suomalaiset urheiljathan pysyvät pitkälti kaapissa – tai mediassa heitä pidetään siellä. Miksi? Helposti tätä ajattelee rohkeuskysymyksenä, mutta onko se sitä? Vaikeneminen voi johtua rohkeuden puutteesta – tai sitten ei. Eihän heterourheilijakaan joudu missään vaiheessa tunnustamaan olevansa hetero, joten miksi kenenkään muunkaan pitäisi suuntautumisestaan kertoa?

Ehkä siksi, että se tekisi muiden samassa tilanteessa olevien elämän helpommaksi. Mutta onko tähän mitään velvollisuutta? Miksi kenenkään pitäisi haluta olla jonkin ominaisuuden edustaja, huolimatta siitä, että se voisi auttaa muita? Kuka jaksaa koko loppuelämänsä (jos nämä asenteet eivät tästä muutu) olla yksi ominaisuus tai haluaa tulla latistetuksi stereotypiaksi?

Näin St. Marienkirchen pihamaalla Berliinissä.

Kyse voi olla myös siitä, että urheilija on avoimesti mitä on, mutta siitä vaietaan. Olisi hienoa, jos vaikeneminen johtuisi siitä, että ketään ei kiinnosta, eikä asialla ole mitään väliä, mutta näinhän se ei ole. Se, että muiden seksuaalinen suuntautuminen kiinnostaa, on täysin normaalia eikä mitään taantumuksellisuutta josta pitäisi päästä eroon. Taantumuksellista on se painoarvo, mikä suuntautumiselle annetaan.

Entä se pukukoppi sitten. Joskus törmää ajatukseen siitä, että muiden kuin heterojen pitäisi tulla kopissa kaapista, näin niin kuin informaatioksi muille. Että ei ole reilua olla siellä vähäpukeisten tai alastomien saman sukupuolen edustajien kanssa jos sellaisista tykkää. No tämä on kyllä rohkeuskysymys. Mutta rohkeutta vaaditaan niiltä, jotka tällaista tosissaan edellyttäisivät. Rohkeutta luopua niistä peloistaan, joita tällaiset tilanteet mahdollisesti herättävät. Rohkeutta ajatella uusiksi ja katsoa sen oman laatikon ulkopuolelle.

Rohkeutta tarvitaan, jotta uskaltaa tehdä asioita toisin kuin on ennen tehty, ja rohkeutta tarvitaan siihen, että voi myöntää olleensa väärässä. Enemmän kuin kaapissa tai niiden liepeillä olijat tätä tarvitsevat he, joille muiden oleminen on ongelma.

Ehkä jonain päivänä kenenkään ei tarvitse miettiä mitä suuntautumisestaan sanoo, kenelle sanoo ja miten se asioihin vaikuttaa, vaan asiasta voi puhua tai olla puhumatta ja se on ihan yhtä rohkeaa kuin ostaa eri makkaraa kuin yleensä.

P.S. Pride partyjen kuvia ei saanut napattua itselleen, mutta tästä pääset kurkkaamaan minun kuvani jos kiinnostaa!

***

Questions of sexuality and gender are never easy and even more complex when it comes to sports. Byt maybe one day they will lost their meaning and whole concept of ’coming out’ will not be an issue anymore.