Pitääkö pelot voittaa?
Viime aikoina on tullut kohdattua pelkoja oikein urakalla. Se ei ole vaikeaa, koska tunnetusti pelkään suunnilleen kaikkea.
Olen käynyt kiipeilemässä* vaikka minulla on paha korkean paikan kammo. Olen käynyt testaamassa dancehall-akrobatiaa vaikka käsilläseisonta on todella kuumottava ajatus. Tyyppasin myös roller derbyä* ja jouduin kaatuilemaan siellä kerta toisensa perään, vaikka ajatus oli kauhistutti. Lisäksi hyppäsin täällä maalla hyppytelineestä veteen vaikka korkeiden paikkojen lisäksi pelkään myös vettä.
Sitä sanotaan, että pelkojensa tai itsensä voittamisesta tulee hyvä olo. No enpä tiedä. Ei näistä ole kummoinenkaan olo tullut. En tiedä sitten olisiko ollut vaikutusta, jos olisin kiipeillessä noussut noin viiden metrin sijasta viiteentoista tai parin metrin sijaan hypännyt kymmenestä? Voi olla, mutta en halunnut, nämä korkeudet riittivät tässä vaiheessa ja saattavat hyvin riittää lopun elämääni.
Olen usein miettinyt sitä, miksi itsensä voittamista pidetään niin hirveän tärkeänä. Miksi pitäisi painostaa itseään tekemään asioita, jotka tuntuvat pelottavilta ja ikäviltä? Eri asia sitten on, jos pelko rajoittaa elämää ja estää tekemästä asioita joita haluaa. Mutta jos ei tunne suurta paloa kiivetä korkealle tai hypätä sieltä alas, miksi pelkojensa kanssa ei voisi elää? Onko ”itsensä voittaminen” lainkaan tarpeen – tai miksi itsensä kanssa edes pitäisi kilpailla?
Toisaalta huomasin näissä, että se pelko on usein aika turha. Jossain määrin on tarpeen pelätä vaikka korkeuksia, vettä tai kaatumista: suinpäin säntäilyllä voi lähteä terveys tai henki. Uimataitoisen hypätessä neljä metriä syvään veteen parin metrin korkeudesta on vaaratilanteen todennäköisyys kuitenkin aika pieni. Muutamien toistojen jälkeen jorpakkoon loikkaaminen saattaisi olla jopa hauskaa. Miksi jättää ilo väliin pelon takia?
Esitän iloista, mutta vauhkosta katseesta näkee että ei tässä ihan normaalimeiningissä olla.
Roller derbyssä kaaduin niin sanotusti suorilta takalistolleni. Hirveä ajatus, mutta ei siinä mitään käynyt, eikä se edes sattunut. Kiipeillessä kävin kerran vähän korkeammalla ja päädyin vielä istuksimaan ilmassa niissä valjaissa yhtä korkealla. Hirveä ajatus, mutta ei niissäkään mitään käynyt. Mitä nyt pelotti kovasti ja kädet hikosivat. Ilmassa killuminen oli oikeastaan kivaa. Veteen hyppäämisessä mietin, että ilmalento tuntuisi pahalta, en pääsisi pinnalle ja että lettini kuristaisivat minut. Todellakin. Hyvin yllättävästi mitään näistä ei käynyt.
Pitäisikö pelkonsa voittaa siis siksi, että huomaisi niiden olevan turhia? Mutta tietäähän sen muutenkin! Kyllä minä ymmärrän, että kiipeilyvaljaat ottavat minut kiinni jos putoan, että rannesuojat sun muut suojaavat loukkantumiselta ja että en todellakaan kuristu lettiin jos hyppään veteen. Eivät nämä pelot ole realistisia eikä niihin järkeily auta. Saati niin sanottu järkipuhe.
Sitä puhetta kyllä piisaa jos jossain kertoo, että kauhistuttaa. Pelokkaana ihmisenä kohtaan jatkuvasti painostusta, aika voimakastakin. Olkoonkin, että se on yleensä hyväntahtoista. Niiden, joilla ei ole kammoa itsellään, on usein mahdotonta ymmärtää toisen pelkoa. Sen kun menet vaan, ei tässä mitään käy, rohkeasti nyt, kokeile edes, sitten sulla on hyvä olo. Ärsyttävää! Vaan oikeassahan painostajat usein ovat. Mitään ei käy ja ehkä siitä voi hyväkin olo tulla. Senkun menet vaan on oikeasti hyvä ohje. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän pelottaa. Jos ei ehdi miettiä, niin sellaistakin pystyy tekemään mistä normaalisti saa kauhun väristyksiä.
Hih, asentoa täytynee hioa vielä vähän. Se ja ilme kyllä paljastavat miten kauhuissani olin!
Hallinnasta tässä kai on kyse. Sitä ajattelee, että menettää hallinnan jos irroittaa kiipeilyseinästä ja jättäytyy köyden varaan, tai jos hyppää pois tukevalta maalta. Halua kontrolliin pidetään nykyisin huonona asiana. Joka toisessa auringonlaskulla kuvitetussa mietelausemeemissä lukee variaatioita ilmaisusta päästä irti ja luota. Epäluulo ja pelko estävät elämästä täyttä elämää sanovat. Ehkä. Mutta uskoisin, että ne ovat aivan toiset pelot kuin todella rajoittavat elämää kuin semmoinen, että ahdistaa hypätä veteen tai seistä käsillään. Uskon, että niistä lienee myös vaikeampi päästä eroon.
Mitä yritän sanoa? Sen, mitä sanon aina lapsillenikin: Asioita ei pidä jättää tekemättä siksi, että pelottaa. Se usein harmittaa jälkeenpäin. Sekä sen, että omat rajansa pitää tuntea ja niistä saa päättää itse. Jos jokin asia on liikaa, niin se on. Ei tarvitse senkus mennä vaan vaikka kaikki muut menisivät. Elämä ei ole kilpailua, ei edes itsensä kanssa.
*Postaukset tulossa.
***
I do things I fear on a regular basis. Which is easy since I fear quite everything. I still don’t like the idea of overcoming one’s fears: I think that everyone has a right to fear and a right not to do things they fear. It shouldn’t limit one’s life but it’s not automatically something that needs to be gotten rid of.