Sohvafobia

Aloitin eilen maratonkoulun. Joidenkin mielestä juoksukoulut ovat ihan järjettömiä: kyllähän nyt jokainen juosta osaa. No osaa kyllä, vähintään jotenkin. Juostessa ei myöskään tarvitse taistella vihamielistä elementtiä vastaan muovata liikkeitään tehokkaiksi vieraassa elementissä, kuten vaikka uinnissa, jonka tekniikkakurssit ovat sikäli perustellumpia. Mikä järki juoksukouluissa sitten on?

Ensimmäisellä tunnilla kysyttiin osallistujien motiiveja ja toiveita kouluun liittyen. Itselläni (kuten monella muullakin) ne liittyivät pitkälti kehittymiseen: itse juoksennellessani todellakin vain juoksentelen, melkoisen mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti. Tälläkin metodilla olen ihme kyllä parantanut aikojani ja kunto on noussut, mutta totta kai on kiinnostavaa nähdä, millaista kehitys on ammattilaisten ohjauksessa.

Älä sä sohva yhtään yritä! Näätsä ton oven, lähden siitä ulos juoksemaan, viuh vaan! Kuva Ikea.

Toinen useasti esiin noussut seikka oli sohvan pelko. Vaikka sitä haluaisi treenata, olla hyvässä kunnossa ja voida hyvin, on tästä halusta huolimatta helppoa päätyä sohvan tai sängynpohjalle pitkäkseen ja lojua siellä ensi kevääseen saakka. Tai pahimmassa tapauksessa paruusiaan asti.

Näky on kauhistuttava, mutta liha on heikko. Siksi tarvitaan kaikenlaisia ulkoisia kannustimia. Maratonkoulussa juostaan vähintään kerran viikossa ja kuullaan, kuinka muut ovat juosseet silloin kun itse lepäsi ihan hetkisen vielä. Lisäksi useimmat lykkäisevät kalenteriinsa päivämäärän, joka siintää jossain lehtikasojen ja myöhemmin kinostuvan lumen tuolla puolen. Päivämäärän, jolloin pitäisi juosta enemmän kilometrejä kerralla kuin ikinä aikaisemmin. Tämän päiväyksen hitaalla mutta vääjäämättömällä lähestymisellä ja viikottaisilla kokoontumisilla kiskotaan itseä irti sohvasta. Parempi toimia. Kammoan sohvaa enemmän kuin kylmää pinaattikeittoa ja villasukan puremista yhteensä.