Sou not mutta hyppy kulkee*

Tiedättekö, kun flunssan jälkeen yllättäen huomaa, että pystyy taas hengittämään nenän kautta ja maistaakin jotain? Tulee sellainen olo, että miksi sitä ei nauti täysillä joka hetkestä, jona ei tarvitse niistää ja mihinkään ei särje? Vähän samanlainen tunne tuli eilen, kun juoksin töistä kotiin, ja juoksin kodin ohi ja vielä nelisen kilsaa päälle.

Tämä oli ensimmäinen lenkki Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen, ja yleensä eka tapahtumanjälkeinen juoksutreeni on ihan hirveä. Kaikki voimat ovat jääneet sinne reitin varrelle, juokseminen on ihan tyhmää, ja pitikö vielä laittaa tämä tapahtuman paita päälle, onpa noloa kun jaksan raahustaa puolitoista kilomeriä vartissa.

Mutta ai että tämä oli ihana! Aluksi jalat olivat hiukan tukkoiset, mutta se helpotti pian. Sitten alkoi sataa, lämmintä kesäsadetta (tai ehkä minulla vain oli lämmin), ja halusin vain hölkötellä eteenpäin, loputtomasti.  

Erityisesti koska juokseminen on ollut viime aikoina niin vaikeaa, tämä oli erinomaisen ilahduttavaa. On hiukan harmillista, että joka kerta ei voi olla yhtä mukava, vai onko se niin, että ne epämukavat oikein korostavat näitä hyviä kertoja? 

Sou not, pääasia on, että niitä tulee.

Uimalasit olisivat tulleet tarpeeseen.

Osasyynä juoksun mukavuuteen saattoi olla se, että puolet lenkistä kulki metsässä. Juoksen yleensä kadulla, ja se ei ehkä ole yhtä virkistävää. Väittävät, että luonnossa juokseminen lisää kognitiivisia taitoja ja mielihyvähormonien tuotantoa. Siltä tosiaan tuntuu. (Lisäinfoa muun muassa täältä.) 

Nyt suuntaan iloisin mielin kohti viikonloppua, jonka aikana aion käydä Tallinnassa uimassa, sekä shoppaamassa, toivon mukaan myös urheiluvarusteita kaljan ja makkaran lisäksi. Täytyyhän sitä tasapaino säilyttää!

 

*Otsikosta krediitit Matti Nykäselle jos joku ei muka tiedä.

***

I l-o-v-e running. At least every now and then. Have a lovely weekend, I’m off to Tallinn to swim, shop and be merry.