Testissä (aikuisten) telinevoimistelu

Kävin eilen kokeilemassa telinevoimistelua. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun aloittaa uuden lajin, ja on heti jyvällä hommasta? Osaa itselleenkin yllätyksenä tuon ja tämän jutun ja huomaa ominaisuuksiensa soveltuvan kyseiseen harrasteeseen erinomaisesti? No kivat teille jos tiedätte, itsehän en.

Hyvin alkoi, olin Kisahallilla myöhässä. Kipitin pikavauhtia ns. häkkiin eli telinevoimistelualueelle. Missä ryhmäni on, pälyilin. Tuolla on pienten kilparyhmä, tuossa hiukan vanhempien, tuolla on jotain teinejä. Etsinpä sen opettajan…haa, tuolla teinien luona! Missä minun ryhmäni on, pälyilin edelleen. Eikä! Nuo nuoret ja vetreät ihmiset, jotka etenevät maton päästä päähän uskaliain akrobaattisin tempuin ovat minun ryhmäni. Tämän piti olla alkeisryhmä! Aikuisille! Aikuisen pitäisi olla kaltaiseni vanha ihminen! Olisin halunnut paeta, mutta en kehdannut enää.

Toiset osaa, toiset ei.

Minut ohjattiin jonon jatkoksi, ja yritin kuikuilla mitä muut tekevät. Jaahas, punnerrusasennossa hypitään poikittain, kaipa pystyn tuohon. Peppu alas, kuppiasento! kuului ohjaus. Häh? Mikä kuppi? Seuraavaksi jotain kyykkyhyppelehdintää, no tämä sujuu. Jalat auki!, ohjaaja komensi. Avasin ne. Jalat kiinni!, huudettiin korjaus. Siis kummin päin? Milloin auki ja milloin kiinni? Muut katsoivat kuin retardia, tukin koko jonon.

Sitten kuperkeikkoja. Tuijotin ohjaajaa kauhuissani. Hän vei silmälasini ja nyökytti kannustavasti. Kuperkeikkailin maton toiseen päätyyn, ja tukeuduin hyppytelineeseen jotten kaatuisi, päässä pyöri kuin pahimmassa tuiterissa. Muilla ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia, he vyöryivät vauhdikkaasti kohti tehden edelleen kuperkeikkoja, tällä kertaa takaperin. Et ole tosissasi, sanoin ohjaajalle. Hän nyökytti ja hymyili. Ei muuta kuin rulluttamaan sitten. Onnekseni myös kävelimme mattoa pitkin jalkojamme viskellen, siinä uskoakseni loistin: nilkat ojennettuina, kaunis kannatus käsissä, sormet asennossa (baletin, mutta liekö niillä eroa). Mitä nyt jalkojen olisi pitänyt nousta ylemmäs kuin noin kymmenen senttiä lattiasta, kaikeista sitä valitetaankin.

Noin puoli tuntia jatkuneen mönkimisen, hyppelyn ja kierimisen jälkeen alkulämmittely oli ohi, ja siirryimme permannolle. Siellä jatkoimme erikoisia mutta varsin kivuliaita lihaskuntoliikkeitä kunnes siirryimme akrobaattisempaan temppuiluun. Käsilläseisonta 20 sekuntia, sanoi ohjaaja. Olen seissyt käsilläni ainoastaan tullessani alas takanojasta tangolta, tai sitten seinää vasten. Seisoa toljotin, jaloillani. Käsilläseisonta, hän toisti. En osaa, miten?!, vingahdin hädissäni. Kädet alas, jalat ylös! kuului looginen ohje. Oookei.

Kyllä minäkin tuon osaan, pidä mun kaljaa niin näytän.

Sitten vähän lisää lihaskuntoa. Hahaa, tämän tiedän, pistoolikyykky! En ole kokeillut koskaan, mutta miten vaikeaa tämä voi olla? Humps, alas. Ohjaaja seisoo vieressäni: Ylös!, sävy on vaativa ja katse järkyttynyt. En pääse, piipitän. Joudun kiskomaan itseni ylös aidasta tukien. Herrajumala miten tämä on näin vaikeaa. Miksi reiteni ovat sanoneet sopimuksen irti nyt jo, tämähän kestää vielä ties kuinka kauan?

Todellakin, nöyryytys jatkuu, vuorossa on silta. Katson muiden uskomattomia kaaria. En ole ennen tajunnutkaan, miten surkea omani on, ja miten vähän aikaa jaksan sitä pitää. Ohjaaja laskee kymmeneen, ja rojahdan alas jo kakkosen kohdalla. Mutta hän laskee to-del-la hi-taas-ti. Spagaattivenyttelyssä en yllättäen olekaan jäykin. Mikä ei kyllä lohduta, sillä olen kirkkaasti huonoin jokaisessa muussa asiassa. Enkä käsitä miksi aikuisten alkeisryhmä on täynnä 13-vuotiaita jumppaihmeitä. Ja ne muutamat oikeasti aikuiset, miten ne voivat osata näitä juttuja saman tien, tämähän on ensimmäinen kerta?

Vielä trampoliinille. Ajattelen, että tässä hiukan kevyesti hypellään, mutta ei. Muut tekevät kaiken maailman voltteja, ja voltteja kiertäen, ja suorin vartaloin ja mitä lienevätkään, en tiedä nimiä. Mutta täsmälleen sellaisia liikkeitä, mitä näkee kun syö sipsejä sohvalla ja katselee MM-kisoja tai Olympialaisia, ja huutaa näitkö tuon siis huh huh. Minä hypin tasajalkaa kädet ylhäällä ja yritin päästä 30 senttiä korkealle patjalle (joka oli HUOM. asetettu ainakin 10 cm, ehkä jopa 15 cm paksuisen toisen patjan päälle). Se oli pelottavan korkea, enkä tiennyt yhtään missä kohtaa ponnistaa jotta pääsisin sille asti. Ajattelin luikahtaa sivusta pompittuani trampoliinin toiseen päähän, mutta ei: Uudestaan, hyppää patjalle, kuului tiukka komento. Apua.

Mutta ei se ollutkaan vaikeaa! Seuraavalla kierroksella (ja kaikilla muilla sen jälkeen, muiden esitellessä aina vain korkeampia ja useampaan kertaan kierähtäviä hyppyjä) tein kuperkeikan. Trampoliinilta patjalle, kuvitelkaa. Tosin mätkähdin sinne täysin sattumanvaraisessa asennossa, homma meni niin nopeasti että en ehtinyt asetella itseäni mitenkään. Mutta pidin huolen, että nilkkani ojentuivat heti, kun jalkani irtosivat maasta, tai siis trampasta. Jotain minäkin osaan saatana.

Nilkat kulkee meillä suvussa.

Hyppykierros jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja ajattelen, että lopetan tämän kyllä ennen kuin kunnolla aloitinkaan. En kestä olla näin surkea. Menen tuolijumppaan vanhustenkeskukseen, katsotaan sitten kuka ei osaa mitään.

Tunnin loputtua selviää, että muut ovat harjoitelleet samassa ryhmässä jo vuoden, ja taustalta löytyy esimerkiksi uimahyppyharrastus. Olen silti täysin masentunut kyvyttömyydestäni ja edelleen säikähtänyt koko treeneistä. Pohdin että uskallanko enää takaisin, kun tämäkin oli näin pelottavaa ja vaikeaa, eikä mitään puomeja tai muita hurjuuksia edes kokeiltu. Kotona mietin, että kai se ihan kivaakin oli. Menen uudelleen, siinähän sitä oppii. Elämään häpeän kanssa ainakin, jos ei muuta.

 

Kuvat Hannu Sipilä, kuvissa esiintyvä ihmeellinen taituri on lapseni. Uskomatonta.

***

Gymnastics & me. Not a match made in heaven.