Tukholman puolikas
Matka Tukholman puolimaratonille alkoi todella lupaavasti, onnistuin nimittäin tippumaan ratikasta (toiset ne osaa!) ja vänkäyttämään oikean nilkkani. Jalka muuttui sinertäväksi ja turposi, mutta ei onneksi ollut kovin kipeä.
Seuraava tiukka paikka iski ravintolan pöydässä kun tuli tilattua hiukan liikaa ruokaa. Viereisessä pöydässä minua tuplasti isompi mies veti saman annoksen kuin minä, mutta ilman lisäperunoita. Juu, piti sitten mennä ottamaan oikein lisäperunat. Vaikka olen kova syömään, olin vaikeuksissa ja valitin Mä en tahdo enää syödä! Teoriassa tankkaaminen ei puolimaratonille ole edes välttämätöntä, mutta en uskalla (no okei, halua, ahne kun olen) jättää sitä väliin. Sen verran pitkään kuitenkin radalla viihdyn.
Ravintolasta lähtiessämme ei ollut ainoastaan ähky vaan myös melkoisen epästabiili olo. Se ei kuitenkaan johtunut ruokajuomista (pelkkää vettä!), vaan siitä, että alkoi myrskytä. Oikein kunnolla. Laiva keinui niin, että sängyssä maatessa piti pitää laidoista kiinni, ja olo oli sen mukainen. Yritin tepastella ympäriinsä ja käydä kannella haukkaamassa happea, mutta se ei paljoa helpottanut. Yö meni kuitenkin yllättävän mukavasti (jotain hyötyä siis on järkystä univelasta) ja aamulla kävimme nappaamassa tax freestä kuplajuomaa juotavaksi juoksun jälkeen.
Koska sisäänkirjautuminen hotellille oli vasta kolmelta, kipaisimme tapahtuma-alueelle hakemaan juoksunumerot ja palasimme laivalle lepäämään. Jotenkin yllättävästi siinä kerkesi tulla kiire ja ehdimme käydä hotellilla ainoastaan jättämässä laukut ja vaihtamassa juoksuvatteet päälle.
Perillä tapahtuma-alueella oli vuorossa asiaankuuluvaa sähläystä vaatesäilytyksen, vessojen, lähtöryhmien ja vastaavan kanssa. Riitävän ajoissa olin kuitenkin omalla lähtöpaikallani, ryhmittyneenä jänikseni taakse. Startissa oli aivan järkyttävä tungos, ja kesti aika pitkään ennen kuin juoksemaan pääsi. Ja kun pääsi, menetin jänöpupuni saman tien. Lisäksi jalat alkoivat hapottamaan oikeastaan välittömästi ja taittunut nilkkakin vähän vihoitteli, joten hiukan ikävissä ei-tästä-tule-mitään -tunnelmissa lähdin liikkeelle.
Onneksi moiset ikävät fiilikset jäivät matkan varrelle aika äkkiä. Juoksu kulki hyvin suurimman osan ajasta, ja tuntui henkisesti mukavalta. Fyysisesti oli erinäisiä pieniä vaikeuksia silloin tällöin, mutta niinhän niitä yleensä tuppaa olemaan. Reitin varrella oli kivasti viihdykettä, kuten musiikkia, ja ruotsalaisia kannustajia oli hauska seurata ja bongata samoja naamoja uudelleen. Nähtävyyksiä tai ympäristöä taas ei pystynyt seuraamaan ja olin reitistäkin ihan ulalla koko ajan. Tarjoilut olivat oikein hyvät, joten energia ei kyllä olisi päässyt loppumaan, vaikka olisinkin hiukan kevyemmin tankannut…no ei syöminen koskaan hukkaan mene!
Tyypilliseen tapaani tykkäsin eniten kilometreistä kympistä eteenpäin. Sitä ennen en oikein käynnisty, ja epäusko vaivaa. Kympin jälkeen alkaa se tauoton pälinä pään sisällä vaieta, ja mitä pidemmälle mennään, sitä varmemmaksi olo muuttuu. Parasta on, kun tajuaa, että se kyky tosiaan on itsessä, geeneihin kirjoitettuna ja harjoittelulla esiin nostettavissa. Silloin juoksu tuntuu hyvin luonnolliselta.
Jos puolikkaan juokseminen voi olla kivaa ja kevyttä, niin tämä oli. Paransin ennätystäni noin seitsemän minuuttia ja maalissa sai pullaa. Ensi vuonna uudelleen!
Haimme tax freestä tarjoussamppanjaa ja lasit nopealla piipahduksella kirpputorilta. Kyllä kelpasi!