Urhea viikinkihamsteri radalla @Tough Viking
En tiedä uskoinko tätä itsekään, mutta yllättäen kävi niin, että selvisin Tough Vikingistä. Antoivat vielä maalissa mitalinkin, joten kaipa sitten olin tough enough – siitä huolimatta että selvitin koko radan hiuksiani kastelematta.
Tämä näkymä kuumotti lähtöä odotellessa.
Etukäteen pelotti hirveästi. Ajattelin silti että ei se niin paha voi olla, osallistuuhan näihin vaikka kuka. Esittelyvideon jätin edelleen väliin, mutta ohjeisiin tutustuin. Niistä selvisi, että joutuisin skippaamaan ainakin yhden esteen. Sähköiskut olivat kiellettyjä jos sydämen kanssa on jotain häikkää. Vaikka rytmihäiriöni on todettu vaarattomaksi, koin paremmaksi olla ottamatta riskejä sen kanssa. Mikäli taas este osoittautuisi liian haastavaksi tai pelottavaksi, sen saisi kiertää tekemällä 30 punnerrusta. Joukkuetoveri oli tiukempi: samppanja oli kylmässä ja aukeaisi vain jos emme kiertäisi yhtäkään estettä.
Ennen lähtöä söimme jäätelöt, mikä oli ehkä vähän tyhmä veto. Noin puolimatkassa jäde nimittäin halusi palata ruumiini ulkopuolelle. Lähtöä odotellessa oli pakko vastata totuudenmukaisesti juontajan ”oletteko valmiita” -huudatukseen Ei olla. Ei todellakaan olla!
Ohjeissa kehotettiin laittamaan käsineet. Joukkue kaivoi löytötavaroista rukkaset. Ranteissa on tiimiteipit!
Piti siitä lähteä sitten kuitenkin. Ensimmäisenä olivat vastassa jenkkifutaajat. Yllättävän vähän semmoinen pelotti. Ja yllättävän vähän siinä pystyi mitään tekemään, kun semmoinen lanasi maahan! Pienen jolkottelun päässä oli jäävesiallas, jonne piti punnata itsensä ylös. Vesi ei ollut järkyttävän kylmää, eikä este muutenkaan ahdistanut, sisään ja ulos pääsi melko helpolla.
Seuraava olikin eri juttu. Vastassa näytti olevan seinä, jonka yhdessä reunassa oli myös tikkaat. Me emme jääneet jonottelemaan tikkaille, vaan punnasimme toisemme ylös. Sitten alkoi ahdistus: olen liian korkealla. Uusi ahdistus iski heti, kun laskeuduin alas. Se ei ollutkaan seinä, vaan kontti. Semmoinen missä kuljetetaan tavaraa, ja mitä on satamissa, tiedätte kai. Lievä ahtaanpaikankammo alkoi vyöryä päälle, ja sieltä piti päästä nopsasti pois. Taas ylös (liian ylös) ja alas, ja ei helvetti siellä oli uusi kontti! Ja vielä uusi!
En tykännyt esteestä ollenkaan. Menimme sen vaikeimman kautta, koska emme jääneet odottamaan tikkaita, ja vasta viimeisessä pöntössä huomasin, että siellä oli myöskin hiekkasäkkejä helpottamassa nousua. Me päädyimme nostamaan toisemme ja itsemme ylös omin voimin, mikä ei ollut ihan kevyttä. Jälkikäteen tuli mieleen, että olisiko voinut edetä vain konttien yläreunaa pitkin, käymättä jokaisen pohjalla?
Aina on aikaa selfieen!
Kontteja seuranneella juoksumatkalla pelotti niin penteleesti koko ajan. Edellinen este oli ollut jotain, mitä en ollut lainkaan pystynyt kuvittelemaan, joten olin aivan kauhuissani jatkosta. Juoksu ei myöskään kulkenut ollenkaan. En varmaan ollut ehtinyt toipua viimeviikkoisesta puolikkaasta, flunssasta tai sitten se johtui vaan pelosta!
Seuraavaksi päädyimme Dirt Netiin, mikä oli yksi niistä esteistä, jota etukäteen olin pitänyt helppona. Melko helppo se olikin. Jos nyt ajattelee, että jälleen ylös kipuaminen, turvelöllössä eteneminen (tai etenemään kykenemättömyys), ja taas pari kipuamista päälle on helppoa. Sen jälkeen matka jatkui pitkään ylämäkeen, turpeenrippeitä kadulle ripotellen. Juoksua seurasi aika pitkään. Ilma oli tosi lämmin, joten juomapistettä alkoi jo tässä vaiheessa kaivata.
Töölönlahdella odotti seuraava este, Blades. Kyseessä oli jälleen kipuamista. Pari vinoa seinää, ylös ja alas, köysi helpottamassa hommaa. Ei ollut paha ollenkaan, mitä nyt vähän reisi hinkkautui ikävästi terävään yläreunaan. Ehkä tämä este siksi oli blades. Tämän jälkeen seurasi autonrengaseste, ja rinkulat oli asetettu ylämäkeen. Täysillä vedettynä se olisi toki ollut raskas, mutta ei missään tapauksessa mahdoton saati pelottava. Sellaista oli sitten vuorossa seuraavalla esteellä…
Tuliesteessä piti loikkia noin puolimetristen lieskojen yli, ja tätä en edes harkinnut. Käteni hikoavat jo kynttilöiden lähellä, joten kiersin suosiolla. Heti perään oli edessä viisimetrinen ramppi, jonka päälle olisi pitänyt päästä. Seurasin yrittäjiä jonkin aikaa, ja homma näytti niin riskaabelille nilkkaani ajatellen, että en lähtenyt katsomaan kumpi tapahtusi ensin, jänteen katkeaminen vai minun pääsemiseni rampin päälle. Siirryin punnertamaan rampin taakse siksi aikaa kun joukkueeni kipusi ylös.
Hiukkasen hermostuttaa. Ihan pikkiriikkisen.
Rampilta selvittyämme pääsimme lopultakin juomapisteelle. Juotuamme suuntasimme monkey barien luokse. Nekään eivät pelottaneet etukäteen, olinhan jopa kerran elämässäni testannut apinatikkaita! Este olikin radan helpoimmasta päästä, siitä huolimatta että kuitenkin jännäsin sen verran että sekosin rytmissä, enkä tajunnut mitä raajaa olisi milloinkin pitänyt liikuttaa.
Seuraavana esteenä oli vuorossa vedessä killuvat tukit, joita pitkin olisi pitänyt edetä. Yritin rohkeasti, mutta huoletti niin, että jalat alkoivat ihan täristä. Ilman sitäkin homma olisi ollut haastavaa, tukit olivat ohuita ja liukkaita ja pyörivätkin vielä. Jorpakkoonhan siinä päädyttiin. Onneksi tiimissäni oli hengenpelastaja mukana!
Lähdimme jälleen juoksemaan, ja ilmeisesti näillä main eksyimme reitiltä. Risteyksissä ei ollut opasteita, eikä muita joukkueita enää näkynyt. Liikenteenohjaajiakaan ei ollut missään. Jatkoimme aika pitkään yksinämme, ja aloimme huolestua. Päädyimme takaisin Finlandia-talon nurkille, missä varmistelimme ensiapuhenkilöstöltä, olimmeko reitillä. Kuulemma olimme, silti epäilytti.
Töölönlahdelta löysimme kuitenkin esteen. Etukäteen olin varma, että putkiin en mene. Ajatus kirjaimellisesti umpitunnelissa olemisesta kauhistutti syvästi. Putket eivät kuitenkaan olleet hirveän kapeita, eivätkä kovin pitkiä. Lisäksi ne olivat vedessä vain osittain, olin pelännyt, että vesi täyttäisi niistä noin kolme neljäsosaa. Piti silti hengitellä aika tiiviisti ennen kuin uskaltauduin tuubiin. Joukkue meni toiseen päähän tsemppaamaan, ja selvisin kuin selvisinkin putkesta! Ja pääsin jälleen pulahtamaan Töölönlahteen. Olimme varmoja, että saisimme sieltä vähintään kupan.
Jolkottelu jatkui jälleen. Juoksua matkassa oli yllättävän paljon. Tai no, tiesin kyllä että 12 kilometriä, mutta se, että esteiden välillä juostiin niin pitkään, yllätti. Se tuntui raskaalta koko ajan, ei vain kulkenut, vaikka pidimmekin hyvin maltillista vauhtia. Aikamme juostuamme päädyimme piikkilankaesteelle, joka oli sekin hyvin helppo. Piikkilanka kulki noin puolen metrin korkeudella maasta, ja mahduimme kaikki ongelmitta konttaamaan sen ali, edes ryömiä ei tarvinnut. Putket ja piikkilanka olivat ainoat esteet, jossa melko pienestä koosta oli hyötyä. Varsinkin ramppi ja myös muut kipuamiset olivat haastavampia pienille ihmisille.
Joukkueemme maalissa: Hulda, Jenny, minä ja Susanna. (Kuvaa ottamassa mukamme liittynyt ulkojäsen, jonka nimeä en tainnut lainkaan kuulla, mutta josta oli paljon apua.) Kiitos teille kaikille, yksin en olisi todellakaan selvinnyt!
Seuraavana odotti jälleen pulahdus jorpakkoon. Tehtävänä oli sukeltaa kolmen vedessä kelluvan tynnyririvin alitse. Sen jätin suosiolla väliin, sillä olin menossa töihin suoraan tapahtumasta, ja tiesin että en ehtisi pestä hiuksiani. Töölönlahden lietteeltä en julennut siellä haista, saati kekkaloida levää päästä roikkuen. Tässä vaiheessa ei oikein enää irronnut kolmeakymmentä kunnon punnerrusta, joten vaihdoin polvet maassa -versioon.
Selvisin siitä. Vaan vieläkin pelottaa.
Reitillä piti olla vielä yksi este, mutta se oli jostain syystä suljettu. Jäljellä oli enää sähköeste, johon en siis saanut mennä. Jouduin jälleen punnertamaan, minkä jälkeen minut ohjattiin esteen vierestä maaliin. Muu joukkue juoksi sähköesteestä läpi, ja kertoi että se ei varsinaisesti sattunut, mutta jalat lähtivät alta useampaan otteeseen. Yhdeltä oli myös turskahtanut räkää nenästä ja kuolaa suusta, ei sentään mitään muita eritteitä lähtenyt liikkeelle!
Vammoitta ei selvitty. Hulda otti osumaa.
Maalissa muut joukkueen jäsenet olivat innoissaan, minä olin oikeastaan vain helpottunut siitä, että olin vielä hengissä ja suunnilleen kunnossa. Vaikka vedimme radan varsin rauhaisaan tahtiin, teki osa esteistä siitä minulle hieman turhan rankan. Henkisesti siis. Muut sanoivat, että tällainen on paljon kivempi kuin juoksutapahtuma, koska juoksu keskeytyy aina välillä. Minulle taas riittää se tasainen jolkottelu paremmin kuin hyvin!
Mielipiteemme erosivat siinäkin, miten hurjia esteiden tulisi olla. Kuulemma jokaisessa olisi pitänyt päästä pelkäämään henkensä edestä, ja sitä ei nyt tapahtunut. Jengini koostui minua noin 10 – 15 vuotta nuoremmista, ja eihän sen ikäinen ihminen vielä usko kuolevansa. Minä taas olen jo niin vanha, että kuolevaisuuteni on konkreettista, ja pelkään siksi jo aivan tosissani.
Palkkariksi jädeä, tällä kertaa se asettui sisuksiini mukavammin.
Maalissa huomasimme myös, että taisi jäädä yksi este väliin. Sellainen kuin Special Forces ei tullut vastaan missään vaiheessa, mikä johtui ehkä reitiltä eksymisestä. Tai en tiedä, olisiko ollut mahdollista vain juosta sen ohi? Sitä en tiedä tekikö eksyminen matkastamme pidemmän vai lyhyemmän, mutta opasteet olisivat saaneet olla huomattavasti paremmat.
Sain hienon mitalin ja jopa sitä samppanjaakin, vaikka en koko aikaa ollut tosi tough vaan nysväsin vähän.
Järjestelyt eivät muutenkaan osuneet ihan nappiin, varmaan siksi että Tough Viking järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Vaikka kaikki vapaaehtoiset olivat hyvin kannustavia, kaikki eivät olleet ihan tilanteen tasalla. Heitä oli joko poistunut reitiltä tai sitten heitä ei niillä kohdin ollutkaan, ja osa heistä ei osannut tai välittänyt neuvoa reittiä sitä kysyttäessä. Joissain kohdin tuli myös mieleen, että vapaaehtoisia olisi saanut olla tiuhemmassa jo turvallisuussyistä. Samoin juomapisteitä olisi ollut hyvä olla enemmän, etenkin näin lämpimällä. Yleinen maalihuolto oli myös heikkoa: saimme ainoastaan mehua ja kuivalihaa, kun lyhempienkin matkojen maalissa on usein palkkaria, banaania ja niin edelleen.
Sen sijaan esteiden turvallisuus vaikutti olevan kunnossa, ainakin niiden osalta, mitkä itse tein. Eli pelätä ei tarvinnut siksi, että homma olisi tuntunut hasardilta, vaan ihan pelkästään päivänsä ratoksi. Näin jälkikäteen mietittyinä osa oli jopa hauskoja…vaikka nyt jäävedessä tai turpeessa rämpiminen! Tai ehkä jopa ne helvatan kontit!
Lopuksi vielä palautusjuomaa. Riittävän suuret lasit tulivat tarpeeseen, oli se sen verran rankkaa!
Joukkueemme osallistui Tough Viking -tapahtumaan järjestäjän kustannuksella.
***
I did my first obstacle race, Tough Viking. It was quite hard because I scared so much and running felt really, really bad all the time. But it was fun. When it was over, that is! (I have a feeling that I’ve said that before…?)