Urho puomilla: kiistoa vai huviharjoitetta?

Viime kerralla telinevoimistelussa meidät pistettiin tekemään mittarimatoa puomilla. Sain hiissattua itseäni eteenpäin noin seitsemän millimetriä, minkä jälkeen totesin, että pää ei kestä ja siirryin lasten puomille. Tai siis aikuisten puomille, lapsethan loikkivat tyytyväisenä sillä korkealla, ja vain kaltaiseni pelokkaat vanhukset menevät sille, joka on polvenkorkeudella.

Silläkin oli kova työ pysyä. Samalla pohdin sanan ”urheilu” etymologiaa. Että onko tämä nyt urheuden osoittamista eli urheilua kun hipsutan huolestuneena eteenpäin milli kerrallaan? Internet tiesi, että näin on asianlaita: Sana urheilu on johdos murteellisesta verbistä urheilla, joka alun perin on tarkoittanut ’toimia uhkarohkeasti’. Verbi urheilla perustuu joko adjektiiviin urhea tai suoraan tämän kantasanaan urho, kertoo Helsingin kaupunginkirjasto. Toimia uhkarohkeasti! Juuri niin!

Olen siis – uhkarohkeasti – jatkanut telinevoimistelussa. Treeneissä tulee miettineeksi kaikenlaista.

Kuten sitä, että miksi olen joka kerta ja joka paikassa ainoa, joka siirtyy nössöjen puomille tai tekee liikkeet ilman lisäpainoa? Olenko todella nösväkkä, joka ei osaa poistua mukavuusalueeltaan, vai itseäni kuunteleva ammattikehtaaja sekä kaikkien hissukoiden esitaistelija? (Kannatan jälkimmäistä.)

Ja sitä, miksi olen pakottanut ohjannut lapseni näin mielipuolisen kammottavan haastavan ja monipuolisen lajin pariin? 

Sekä sitä, kehuuko tuo opettaja minua aidosti vai säälistä?

Käy mielessä, että voisin näyttää blogissa sen oppimani upean erikois-takaperinkuperkeikan. Ajatus videolla esiintymisestä kammottaa. Ehkäpä voisin tehdä trendikkään giffin, sen sätkivyys hämäisi tönkköyttäni paremmin kuin videon reaalisempi toisto? Mutta olohuone pitäisi siivota ennen kuin alan kierimään siellä. Ei taida tapahtua.

Giffin sijaan kuva jäänmurtaja Urhosta.

Venytellessä mietin, että jokohan keväiset vammat olisivat taakse jäänyttä elämää, ja voisin jatkaa spagaattihaaveeni toteuttamista?

Pohdin myös, miksi sitkeästi teen asioita, joita en osaa. Ehkä siksi, että haluan osoittaa itselleni etten ole aivan toivoton.

Ehkä tuntisin itseni vielä vähemmän toivottomaksi jos minulla olisi kimaltava voimistelupuku? Sellainen, jossa olisi strassikoristeita. (Nimeni kirjoitettuna strassikoristeilla? Sekä jokin siisti joukkuenimi? Kuten Belles tai jotakin sellaista. Ehkä Flexible Belles. Amazing and Super Flexible Belles? Amazing and Super Flexible Belles Who Can Do Difficult Stuff?)

Ensi kerralla voin muistella sitä, että englannin sanalle ”sport” yritettiin Suomessa aluksi keksiä omakielisiä vastineita, kuten hippa, huviharjoite, huvite, karkelo, kisa, ripeys, taitoilu, virkeys ja voimaleikki. Aluksi kilpaurheilu nimettiin kiistoksi ja tavallisten tallaajien touhu urheiluksi, mutta vain jälkimmäinen näistä jäi käyttöön.

Se huviharjoitteista tällä kertaa tässä voimaleikkiblogissa!

***

I’ve survived the gymnastics class for three times already. It makes me wonder a lot of things. Mostly why on earth I’m doing this and why on earth I don’t have a glitter leotard?